Pallo hukassa - korisdekkari

Pelaaja ja pelipallo katoavat mystisesti kesken ottelun. Onko tapahtunut rikos ja kuka on syyllinen? 12 koripalloon linkittyvää kirjoittajaa - ratkaise lopuksi kirjoittajat!

Koripalloon liittyvä tiivistunnelmainen jännityskertomus syntyi kahdentoista koripalloon kytköksissä olevan kirjoittajan avulla. Tempaus on mahtava esimerkki miten ”Joukkuehenki” voi synnyttää yhteisen tarinan. Vain mahdollista korisympyröissä!

Lukijalle salapoliisitehtävä: Ratkaise jokaisen osan kirjoittaja (12) tekstiin upotettujen vihjeiden avulla ja lähetä vastaus 5.5. mennessä: koripallomuseo@gmail.com
Eniten oikeita vastauksia ratkaissut voittaa Susijengin hupparin (jos useampi yhtä monta oikeaa vastausta osunut, arvotaan palkinto näiden kesken). Lisäksi kaikkien vastanneiden kesken arvotaan James Naismith-kuvalla varustettu Koripallomuseon muki. Kirjoittajat aakkosjärjestyksessä: Hannu Ahonen, Henri Inki, Jouko Jokinen, Vilma Kesänen, Tapio Liinoja, Jirka Poropudas, Saska Saarikoski, Satu Saarteinen, Jarkko Sipilä, Hippo Taatila, Ville Vainio ja Jouko Vuolle.

Alta löydät kokonaisuuden ja alasvetovalikosta eri kirjoittajien osuudet.
 

PALLO HUKASSA

Osa 1

Karhuvuoren urheilutalo oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Olihan kotijoukkue sarjassa toisena, kun playoffien alkuun oli enää viisi kierrosta. Vastustajajoukkue taas taisteli pääsystä jatkoon ja tarvitsi voiton kipeästi.

”Oliks toi muka joku donkki? Pertsa nous aikanaa metrin korkeemmal!” Kotijoukkueen peruskannattajoukko oli vauhdissa, sääliä ei annettu vastustajalle.

Sääliä ei annettu myöskään tuomareille: ”Mis siä oikee tuomarikoulus oot käynny? Taisit käyä rippikoulun tuamarlinjal, ku luulet et siä oot joku jumala!”

Huudot viihdyttivät ja hauskuuttivat katsomon hiljaisempaa enemmistöä ja vastustajan mukana tullut uskollinen kannustajaporukka yritti parhaansa, mutta paikalliskatsomon viiltävät huomautukset hiljensivät sen melko nopeasti.

Ottelua oli jäljellä reilut kahdeksan minuuttia, kun Karhuvuoren sali pimeni täysin kesken vastustajan hyökkäyksen. Pimeys oli täydellinen, Areenalla ei näkynyt valon valoa eikä kenttäkuuluttajankaan ääni rikkonut täyttä hiljaisuutta. Edes varauloskäyntien punaisia merkkivaloja ei näkynyt. Lähes minuutin hiljaisuuden jälkeen kenttäkuuluttaja astui keskelle kenttää ja vakuutti yleisölle, että sähköt palaavat aivan pian. Siihen meni yli viisi minuuttia.

Joukkueet kokoontuivat valmentajiensa ympärille valmiina palaamaan kentälle. Vierasjoukkueen keskuudessa näytti kuitenkin olevan jotain hämmennystä.

”Missä Jonne on? Peli jatkuu just!”, joukkueen valmentaja huusi ja haki katsellaan puuttuvaa takamiestään. Muut pelaajat kohottelivat hartioitaan, kellään ei ollut tietoa takamiehen olinpaikasta. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin, sen jälkeen kun ottelu oli päätetty keskeyttää, kaikki paikalla olijat olivat vielä enemmän ymmällään. Jonnea ei oltu löydetty ja mikä kummallisinta, Jonnen nimi ja tilastot olivat hävinneet valotaululta sähkökatkon aikana. Myöskään pelipalloa ei löytynyt mistään.

Osa 2

”Kaminsky!”

KTP:n päävalmentaja kääntyi kannoillaan. Vastikään 50-vuotisiaan täyttänyt kaiken nähnyt Tom Kaminsky, näytti kalvakalta ja jotenkin säikähtäneeltä. Ei sillä, että hän olisi Katajan pääkoutsin, Salmelaisen Pekan, viehkoa seireeninkutsua säikähtänyt – olivathan miehet tuttuja jo vuosien takaa.

”Kerro nyt saatana onko tää joku karhuvuorelainen piilokamera. Tuleeko tuolta joku Sami Hedberg nurkan takaa kohta? Aprillipäivään on vielä hei kaks kuukautta. Mikä on homman nimi”, Salmelainen yritti kaivaa vastausta Kotkan kollegastaan.

”Ei, ihan oikeesti Pekka, mulla ei oo hajuukaan mitä täällä tapahtuu.”

Salmelainen risti käsivartensa rinnalleen, kohotti ryhtiään ja tapitti Kamisnskya suoraan silmiin.”

”Mulla on tuolla pukukopillinen säikähtäneitä jätkiä ja niille pitäis keksiä jotain sanottavaa. Meidän GM meni säätämään jotain tonne pöydälle ja siellä on kuulemma tulostaulu kokonaan jumissa. Siis aivan ufo homma.”

Valmentajakaksikko vilkuili pukukoppikäytävältä Steveco Areenan ala-aulaan. Hämmentyneet katsojat parveilivat ympäriinsä kuin eivät olisi tienneet minne katsoa, sataman vanhat harmaakarhut tupruttelivat savukkeitaan vihreissä KTP-huppareissaan oven edustalla.

”Coach! Something’s up”, kuului Kataja Basketin 206-senttisen, ensimmäistä vuottaan Euroopassa viettävän amerikkalaisvahvistuksen Lionel Fordin ääni.

Pukuhuoneeseen astuttuaan Salmelainen huomasi, että lattialle Jonne Tolosen pukukoppipaikan edessä makasi täydessä Loimaa Bisonsin peliasussaan hiesta likomärkä Vallu Mäläskäinen.

”Eiks teillä oo himamatsi Pyrintöä vastaan tänään?” Salmelainen kivahti.

Mäläskäinen ei saanut sanaa suustaan. Kymmenen kautta pääsarjatasolla pelannut ja kaksi Suomen mestaruutta voittanut laituriveteraani vilkuili vauhkona ympärilleen, kunnes menetti tajuntansa.

Osa 3

Samaan aikaan istui katsomossa kokenut tamperelainen, entinen etsivä Saija Leini. Leini tunnettiin tarkasta vainustaan rikoksien ja mysteerien osalta sekä vankasta koripallo- ja yleisurheilutaustastaan. Hämmentyneenä ei ainoastaan Karhuvuoren yleisön kannustusstrategiasta, mutta myös silmiensä edessä avautuneista tapahtumista Leini puisteli päätään, kunnes päätti jälleen kerran ryhtyä toimeen. Tietäen, että hänen hyvällä ystävällään Helinä Soikalla on muiden naisten kadehtima esteetön pääsy KTP:n miesten pukuhuoneeseen, lähti Leini etsimään tuota yli 190-senttistä blondia. Pian heidän katseensa kohtasivatkin, eikä Helinä tarvinnut muuta. Hän raivasi tiensä epämääräisesti hielle ja testosteronille tuoksahtavaan huoneeseen visusti painaen mieleen kaiken normaalista poikkeavan. 

Perille päästyään Helinä oli törmätä lattialla rötköttävään hahmoon, eikä voinut välttyä ajatukselta siitä, että kyseinen hahmo olisi voinut asetella itsensä ehkä hieman esteettisempään asentoon. Pian Helinän huoli kuitenkin heräsi, sillä hahmo näytti menettäneen tajuntansa ja ympärillä olevat mieshenkilöt eivät osanneet muuta kuin tuijottaa myöhemmin Mäläskäiseksi tunnistamaansa miestä. Helinän päässä raksutti kiivaasti samalla kun hän hälytti paikalle paikallisen lääkäritutun, Marja Kervolan. Kervolan hoitaessa hikistä Mäläskäistä ryhtyi Helinä kirjaamaan mentaalisesti ylös asioita, jotka eivät oikein osuneet kohdalleen: Mäläskäisen presenssi Kotkassa,  Salmelaisen outo pälyily, Jonnen tavaroidenkin puuttuminen sekä se, että pukuhuoneesta juoksi ulos joku täysin tuntematon, pitkä, etelä-amerikkalaisen näköinen henkilö. Näiden tietojen kera Helinä loikki käytävään, jossa ex-etsivä Leini jo odotteli.

“Mitä havainnoit”, kysyi Leini tavalliseen suoraan ja vähäsanaiseen tyyliinsä.

 Helinä mietti tovin, ennen kuin vastasi, sillä tiesi, että Leini arvosti terävää, tarkkaa ja mieluummin muutaman sanan analyysia.

“Jonne tavaroineen kadonnut kera koripallon. Mäläskäinen, jonka pitäisi olla Tampereella, makaa hikisenä pukuhuoneen lattialla, Salmelainen uuden partansa kanssa vaikuttaa hermostuneelta ja huoneesta poistui rivakasti minua pidempi etelä-amerikkalainen mieshenkilö”, listasi Helinä.

Leini hieroi ohimoitaan yrittäen sulattaa sekä kuullun että näkemäänsä. Tuohon etelä-amerikkalaiseen Leini oli törmätä matkalla kuulemaan Helinän raporttia, ja hän voisi laittaa vaikka kaikki koiransa pantiksi siitä, että kyseinen henkilö oli Brasiliasta perustuen miehen suhauttamaan anteeksipyyntöön. Kieli, jota mies käytti, oli eittämättä portugali.

Pian kahden pitkänhuiskean naisen joukkoon liittyi Mäläskäistä hoitanut lääkäri Kervola, joka antoi pikaisen katsauksen tilanteesta. “Potilas on fyysisesti kunnossa, mutta henkisesti sekava. En tunne miestä, joten en ole varma, onko osa persoonaa vai vaikuttaako tapahtumat olotilaan”, tilitti Kervola ja huikkasi Mäläskäisen mumiseen jotain Jonnesta ja koripallosta sekä kätketystä aarteesta ennen kuin kiiruhti pihalle saapuneeseen ambulanssiin. 

Leinin sulatellessa saamiansa tietoja, porhalsi paikalle Aki Koivuvuono, Koripalloliiton toimitusjohtaja kohti tyhjenevän hallin aulaa, johon Leini ja Helinä olivat siirtyneet. 

“Saija, hyvä, että olet täällä! Olet jo varmaan havainnut, mitä kaikkea hullua täällä tapahtuu”, puuskahti Koivuvuono.

“Kyllä ja olen ottanut jo ensi askeleet asian selvittämiseksi”, sanoi Leini rauhallisesti. 

“Erinomaista! Tiedän, että olet jo jättänyt viralliset tehtävät, mutta voitko ottaa tällaisen epävirallisen toimeksiannon? Joo, joo, se viimeinen lonkero-case ei mennyt ihan putkeen, mutta eihän meistä kukaan voinut arvata, että pääepäillyllä on migreeni”, tilitti Koivuvuono samalla toivoen, ettei olisi muistuttanut Leiniä hänen uransa ainoasta epäonnistumisesta.

Leinin hyvin muodostunut leukalinja kiristyi aavistuksen verran hänen muistellessaan tuota onnetonta tapausta, mutta pian Leini kuitenkin ymmärsi, ettei se saanut määrittää hänen seuraavia suorituksiaan.

“Aki, teen kaikkeni. Kokoan taas tiimin kasaan eli Teija Taimi saa ottaa vastuulleen numerot, Saaga Sadrateigen saa ottaa verkostot, Lexa Vanhatalo tekee jalkatyön. Lisäksi saatan saada mukaan Julle Viivasen, jolla riittää mielikuvista tämän tyyppisiin tapauksiin. Olen jo Helinän ja lääkäri Kervolan avulla saanut jonkinlaisen kuvan taustatapahtumista, mutta kokonaiskuvaan on vielä pitkä matka”, eritteli Leini ja poistui rivakasti kohti juuri hankkimaansa uutuuttaan kiiltävää silmäteräänsä, Ford Kata, jättäen Koivuvuonon aavistuksen huojentuneeseen tilaan Karhuvuoren urheilutalolle. 

Leini oli jo päättänyt ajaa takaisin omaan tukikohtaansa Tampereelle. Ajomatka oli kuitenkin sen verran pitkä, että hän ehti soittaa kullekin tiiminsä jäsenelle matkan aikana. Teija Taimi, tuo Rita Hayworthia muistuttava numeronero, suostui viipymättä haasteeseen kertoen, että tuo kaivattua jännitystä pankkimaailman tylsyyteen. Sekä Sadrateigen että Vanhatalo molemmat hihkuivat innosta saada harmaat aivosolut hyötykäyttöön. Mielenkiintoisimman keskustelun Leini kävi Viivasen kanssa, sillä hänen kanssaan Leini ei ollut aiemmin työskennellyt. Vaihdettuaan tavanomaiset kohteliaisuudet kävi Leini asiaan: “Julle, olet varmaan kuullut Karhuvuoren tapauksesta? Hyvä. Olen saanut Koivuvuonolta toimeksiannon casen osalta ja kokoan tiimiä. Meillä olisi käyttöä sinunlaisellasi osaajalla. Kiinnostaako?” Vain hetken mietittyään Viivanen vastasi myöntävästi ehdottaen samalla, että hänen EffortStewardess- palveluaan voitaisiin käyttää apuna. Lopetettuaan puhelun Leini oli enemmän kuin tyytyväinen ja tiesi, että kukin tiimin jäsen oli jo lähtenyt selvittämään kullekin osoitettua tehtävää omatoimisesti. “Seuraavan päivän puhelinpalaveri tulisi jo varmaan tuomaan paljon lisätietoa tapaukseen”, mietti Saija Leini ajaessaan kohti päämajaansa illan hämärtyessä. Perillä Leini päätti siemaista lasillisen hyvää valkoviiniä, vaikka suu olisikin kaivannut lonkeroa. Mutta muisto viiden vuoden takaisesta epäonnistumisesta ei anna Leinille lupaa suhauttaa auki yhtään ainoaa kaipaamaansa tölkkiä.

Hyvin nukutun yön jälkeen Leini sai tiimin kasaan Skypen kautta. Saaga oli ainoa, jolla oli hieman vaikeuksia, sillä pitkän PC-käytön jälkeen hän oli rohkeasti ottanut käyttöön Applen koneen. Oman tyttärensä avun turvin tämä kokenut diplomi-insinööri sai kuitenkin niin sanotusti homman pelittämään ja päivityspalaveri voitiin aloittaa. Teija Taimi oli jo tehnyt kattavan analyysiin siitä, kuinka usein tapahtumien kaltaista on tapahtunut, ja loppupäätelmänä oli, että nykyhistoria ei tällaista todistetusti tunnista. Teijan päätelmä oli, että tapahtumat eivät ole toisistaan riippumattomia, ja että kaiken takana on pirullinen suunnitelma vaatien usean henkilön saumatonta yhteistyötä, melkein kuin hyvin valmennettu koripallojoukkue. Huomio sai ansaitusti muut jäsenet vetämään henkeä äkillisesti. “Oma kokemukseni ja havaintoni verkostoista tukee Teijan johtopäätöstä. Lisäksi tässä on selvästi mukana kansainvälinen ulottuvuus tuon pitkän brassin vuoksi ja se tuo lisähaasteita - onko koko ns. joukkue valmentajineen kenties Brasiliasta vai onko kyse eri kansalaisuuksien konstellaatiosta ja mikä on heidän motiivinsa? Jonne, Mäläskäinen, pallo vai joku”, pohti Sadrateigen.  Ryhmä vaipui hiljaiseen mietintään, kunnes Julle Viivanen rykäisi ja sanoi: ”Itse olen miettinyt, että voisimme käyttää palvelumme EffortStewardessin jäseniä kartoittamaan kenttää ja keräämään tietoa. Ymmärtääkseni Lexa sinä olet jalkatyön asiantuntija, joten voinet auttaa speksaamisessa.” Lexa Uusitalo ei miettinyt sekuntiakaan suostuessaan ehdotukseen, ja Leini ehdottikin, että pari alkaisi välittömästi työstää asiaa. Viivanen ja Uusitalo siirtyivätkin heti toiselle kanavalle kolmen muun jatkaessa omaa pohdintaansa keskenään. 

“Olen sitä mieltä, että meidän on alettava muodostamaan hypoteeseja tästä casesta,” linjasi Leini Taimen ja Sadrateigenin myönnellessä. “Kuten Saaga sanoit, kohde voi olla Jonne, Mäläskäinen tai pallo. Lisäisin vielä, että kohde voi olla myöskin joku muu näihin jollain tavalla liittyvä, esimerkiksi valmentaja Salmelainen. Kuten Helinä raportoi, oli ko henkilö poikkeuksellisen hermostunut ja pälyili ympäriinsä epäilyttävästi. Voi tietysti johtua myös parrasta.” Leinin johdolla ryhmä jakoi tehtävät kohteen mukaan siten, että Leini otti päävastuun pallosta ja uudesta nimeämättömästä kohteesta, kun taas Taimi hoiti Jonnen kohteena ja Saaga Mäläskäisen. Julle Viivanen ja Lexa keskittyivät löytämään mahdollisimman paljon tietoa salaperäisestä brasilialaisesta, joka nimettiin yhteistuumin koodinimellä Pentti.  “Syöttäkää kaikki tieto Jullen tarjoamalle alustalle, niin kaikki pääsevät siihen käsiksi ja voivat sitä käyttää oman tehtävänsä suorittamiseen. Ja muistakaa, tieto pysyy vain tämän tiimin sisällä. Ainoa, jota saa informoida, on Koivuvuono”, painotti Leini.

Omilla tahoillaan ryhmän jäsenet olivat ryhtyneet rivakasti toimeen. Teija Taimi oli tutkinut jo seuraavaan päivään mennessä Jonnen taustoja. Kävi ilmi, että Jonne ei ollutkaan mikään aivan tavallinen liigapelaaja, vaan historiasta löytyi niin arkeologian kuin kauppatieteiden opintoja. Lisäksi Jonne oli viettänyt vaihto-opiskeluvuoden Argentiinassa lähellä Iguaçun putouksia. Olisiko tämä se ratkaiseva linkki Penttiin? Toisaalla Saaga penkoi arkistoja ymmärtääkseen Mäläskäisen sielunelämää ja sitä, miten peluri liittyy koko tapahtumaketjuun. Saaga joutui lähinnä turvaamaan julkistettuun materiaaliin ja verkostohaastatteluihin, sillä Mäläskäinen oli eristetty sairaalassa karanteeniin. Herättyään tajuttomuudesta potilas ei kuulemma kyennyt muodostamaan yhtään järkeenkäypää lausetta, mutta hoki sanaa pallo. Tutkimusten tuloksena Julle Viivasen alustalle Saaga kirjasi havainnnot ja päätelmät Mäläskäisestä. Näytti tässä vaiheessa siltä, että pelurilla ei ollut kytköksiä Etelä-Amerikkaan, mutta ilman haastattelua tästäkään ei ollut varmuutta.

Kenttätyöhön paneutuneet Julle ja Lexa olivat saaneet jalkautettua 150 innokasta korisjunnua Jullen EffortStewardess-palvelu kautta ja raportteja alkoi satamaan tihenevässä tahdissa tiimille. Kenttäväki raportoi erinäisistä havainnoista Etelä-Suomen alueella koskien latinalaisen ulkomuodon omaavia pitkiä miehiä. Erityisen suuri määrä havaintoja oli tehty nimenomaan Karhuvuoren ympäristössä juuri peliä ennen sekä välittömästi Urheilutalon tapahtumien jälkeen. Myös Joensuussa oli nähty kaksi huuliparralla varustettua pidempää tummaa miestä, jotka puhuivat jotain Italian ja Espanjan sekoitusta. Tästä Saija Leini päätteli heidän puhuneen nimenomaan portugalia ja näin ollen sopivat etsittyyn profiiliin.

Omissa tutkimuksissaan Leini halusi ensin tarkistaa valmentaja Salmelaisen osuuden tapahtumiin. Nopea puhelu valmentajan viehättävälle vaimolle kuitenkin selvitti tilanteen: Salmelainen oli Mäläskäisen harvinaisen runsaan hienerityksen nähtyään muistanut, ettei ollutkaan nostanut pestyjä pyykkejä pesukoneesta narulle kuivumaan ja pelkäsi vaimon reaktiota. Näin ollen se ketju ei johtanut mihinkään, mutta Leini jätti silti tilaa mahdolliselle tuntemattomalle kohteelle. Lisäksi Jonnen pisteiden pyyhkiytyminen tilastoista ja taululta olivat vastausta vaille. Sen selvittämiseen Julle Viivanen oli ehdottomasti paras ja Leini päättikin pyytää Jullea tarttumaan asiaan pikimmiten.

Pallon osuus olikin sitten hankalampi ja siksi mielenkiintoisempi. Oliko tapahtumien motiivi jostain syytä kadonnut pallo? Mitä pallosta tiedettiin? Voisiko pallossa olla jotain sellaista, joka houkuttelisi isoon operaation tuntemattomalta taholta? Tietämättään Leini oli hyvin lähellä totuutta, mutta sen saavuttaminen oli vielä kovan työn takana. Yhden asian Leini kuitenkin tiesi: kukaan muu kuin hänen tiiminsä ei kykenisi ratkaisemaan arvoitusta ja tuomaan sekä Jonne että pallo takaisin turvaan.  

Osa 4

Urheilutoimittaja Jouni Virta oli taas kerran iltavuorossa Pasilassa. Kokenut toimittaja hoiti illan urheiluradioita tuhannen lähetyksen rutiinilla. Rutiinia palloiluvoittoinen ilta olikin.

Ennen kello 21:n viimeistä lähetystä, Virta selaili palloilusarjojen tilanteita. Ennakkosuosikit näyttivät olevan niskan päällä. Terävää uutiskamaa ilta ei tarjoaisi. Jääkiekko veisi tapansa mukaan isommat minuutit, mutta Virta halusi aina mahduttaa lähetykseen myös sisäpalloilujen tulokset.

Puoli yhdeksän aikaan Virta jäi ihmettelemään Kotkan korispelin liveseurannan jämähtämistä. Ottelu näytti seisahtuneen minuutille 32. Virta vilkaisi kelloaan ja haki kupin kahvia. Palattuaan työpisteeseen basket.fi:ssä ei ollut mitään eloa.

Reistaako digimaailma? Ottelun olisi pitänyt päättyä jo vartti sitten. Lähetykseen oli vielä parikymmentä minuuttia aikaa. Virta soitti Ylen Kotkan avustajalle.

Mies vastasi ja vaikutti hengästyneeltä.

“Olin juuri soittamassa. Täällä on joku ihme hässäkkä”, monikymmenvuotinen avustaja Pentti Ahtaaja puuskahti. Virta oli varma, että Ahtaaja vastaisi jo läheisestä pubista, mutta yllättyi kun jotenkin hätäinen mies oli vielä pelipaikalla.

“Kerro äkkiä”, saan vielä jotain illan viimeiseen.

“Valot katkesivat hallista ainakin viideksi minuutiksi. Edes hätäuloskäynnin valot eivät näkyneet. Aika kummitusmainen olo. Kun valot syttyivät joku omituinen hässäkkä jatkui. Pukukoppikäytävällä oli hirveä kuhina. Varsinkin Katajan joukkue oli jotenkin tosi hämmentynyt. Äsken hallille tuli poliisiauto ja ambulanssi”, Ahtaaja kertoi.

Virta vielä varmisti, että ottelu on keskeytetty. “Siltä vaikuttaa”, Ahtaaja sanoi.

Virta oli tyytyväinen. Saatiinpa viimeiseen lähetykseen uutiskärki! Ottelun keskeyttäminen pääsarjassa on aina uutinen. Juuri ennen lähetystä Virta vielä tarkisti, että STT:llä eikä muillakaan ollut mitään tietoa Kotkan hässäkästä. Sähke saatiin myös TV:n Urheiluruutuun. Uutisvoitto, vaikka pienikin, on aina uutisvoitto.

Lähetyksen jälkeen Virta soitti molempien joukkueiden valmentajille, Kotkan Tom Kaminskylle ja Katajan Pekka Salmelaiselle. Valmentajat kertoivat, että ottelua oli mahdoton jatkaa. Tilanne oli sekava, sähköjen toimivuudesta ei ollut varmuutta ja tulostaulu oli täysin black outissa.

Virta tenttasi tuttuja miehiä. Kokeneet valmentajat olivat jotenkin hermostuneita. Virta kyseli ja kaarteli, mutta ei saanut selville, mikä miehiä hermostutti.

No, olihan ottelun keskeyttäminen aika epätavallista. Virta teki uutisen verkkoon, sanoi yötoimittajalle, että tsekkaa tuleeko Kotkasta mitään lisätietoa ja lähti kotiin.

 

Aamulla Virta heräili hissuksiin, sillä hän menisi taas tänään iltavuoroon. Virta katseli lehtien verkkosivuilta ja basket.fi:stä, oliko Kotkan tapahtumista jotain lisätietoja. Pelkät perusuutiset. Toki Kotkan Sanomissa perusteellisempi kuvaus tapahtumista. Jutun lopussa oli kummallinen lause. “Tapahtumien ympärillä lähti heti liikkeelle vahva huhumylly.” Mitä huhuilua sähkökatkossa oli, Virta mietti.

 

Puhelin soi kesken aamiaisen. Virta oli yllättynyt, sillä puhelimessa oli koripallo- ja urheilupiireistä tuttu Saija Leini. Asuikohan se Tampereella? Virta muisteli, että se oli entinen kyttä. Ei Virta Leiniä hyvin tuntenut, joten puhelu oli vähän hämmentävä.

Sen kummemmin lämmittelemättä Leini ryhtyi kyselemään Virralta muutaman kuukauden takaisesta jutusta, joka käsitteli Suomessa kehiteltävää älykoripalloa.

Virta oli vuosia seurannut älykoripallohanketta. Sinänsä fiksu idea, mutta vanhoillinen urheilumaailma vastusti tuotakin hanketta hartiavoimin. Ja olihan pallossa ollut paljon lastentauteja.

Kaikki muuttui puoli vuotta sitten, kun Slushin yhteydessä kerrottiin, että Brain-Ball -hanke oli saanut jostain ulkomailta ison start up -sijoituksen. Huhuttiin jopa kymmenistä miljoonista. Sijoittajan taustoistakin puhuttiin paljon. Liettualaiset ja venäläiset olivat kuulemma olleet kiinnostuneita. ICT-maailman kärkeen noussut Israelkin oli tarjonnut isoja pääomia. Huhujen mukaan jenkkiraha kuitenkin voitti. Ehkä jokin suurista amerikkalaisalustoista. Varmuutta ei kuitenkaan ollut.

Leini tivasi jutusta ja jutunteosta. Virta kertoi haastatelleensa firmaa pyörittävää kolmikkoa, kaikki entisiä koripalloilijoita. Kovin olivat olleet salamyhkäisiä. Hänelle ei edes palloa näytetty. Kovaa itsevarmuutta kolmikko uhkui.

Virta naurahti Leinille, että “enempi kaverit ovat viime aikoina esiintyneet Talouselämän kasvuyritysjutuissa ja erilaisilla viihdepalstoilla kuin urheilujutuissa”.

Kolmikon 30 neliön toimisto Itä-Pasilassa oli vaihtunut Etelä-Helsingin upeisiin toimistotiloihin vanhassa teollisuusrakennuksessa. Kolmen kaverin ja osa-aikaisen assarin ryhmä oli vaihtunut monikymmenpäiseksi tiimiksi jakkupukuja ja geelipäisiä nörttejä. Omistajakolmikon Toyotat olivat vaihtuneet Tesloiksi.

Turha kadehtia. Jos älypallo löisi maailmanlaajuisesti läpi, kyse olisi satojen miljoonien bisneksestä. Pallon ympärille oli helppo kuvitella datasta ja sen hyödyntämisestä ekosysteemin ja bisneksen, jonka sijoittaja-arvo olisi jo miljardeissa.

Leini kyseli omistajien taustoista. Virta tunsi miehet koriskuvioista hyvin. Eivät he mitään tähtiä olleet. Nuorisomaajoukkueet läpikolunneita, mutta sitten SM-sarjajoukkueissaan jämähtivät seitsemänneksi tai kahdeksanneksi mieheksi aika pienille minuuteille. Koulut olivat koriksen ohessa toki hoitaneet.

Virta muisteli naurahtaneensa Kisahallin lehdistökatsomossa, kun kolmikko tuli katsomaan pari viikkoa sitten runkosarjan peliä. Kisahallin käytävät eivät meinanneet riittää mittatilauspuvuissa esiintyneille entisille penkkimiehille. Vielä vuosi sitten heidät näki peleissä lenkkareissa ja kuluneissa huppareissa.

Kolmikko purjehti parhaille VIP-paikoille mennessään poskisuudelmia ja toverillisia selkääntaputuksia viljellen. Heidän mukanaan oli pari ulkomaalaisen näköistä miestä. Olisivatkohan nuo sijoittajia, Virta mietti ja pyysi tuttua free-kuvaajaa ottamaan viisikosta pari kuvaa. “Tarjoan kaljat Päädyssä”, Virta lupasi hövelisti.

Virta alkoi jo ihmetellä Leinin kiinnostusta. Hän vastasi vältellen Virran vastakysymyksiin. Virta halusi lopetella puhelun ja sopivaksi small talkiksi tokaisi, että kumma juttu tuo Kotkan ottelun eilisiltainen keskeytys. Leini oli jonkin aikaa hiljaa ja sanoi sitten, että sattui olemaan paikalla. Virta aikoi tehdä lisäkysymyksiä, mutta Leini lopetti puhelun nopeasti - “joku taitaa koputtaa linjoilla” ja puhelu katkesi.

Virta jatkoi murojen syöntiä hieman ihmeissään. Mikä ihmeen soitto tuo oli? Oliko Leini esittäytynyt poliisina tai etsivänä? Vai koripalloihmisenä? Virran uutisnenää kutitti.

Kului puoli tuntia ja puhelin soi taas. Virta ihmetteli, sillä nykyäänhän viestintä hoidetaan mieluusti kaikin muin tavoin kuin soittelemalla.

Tuntematon numero. Lehdenmyyjä tai sitten joku aamutahmea porukka haluaa ratkaisun johonkin urheilukysymykseen. Aiemmin jo eläköityneelle Pena Lahdelle menneet vedonlyöntipuhelut, varsinkin koripalloaiheiset, olivat jo kauan sitten siirtyneet Virralle. Onneksi niitä tulee näin googleaikana enää harvakseen.

Virta vastasi.

“Virta?”

“Puhelimessa.”

“Luit eilen radiossa uutisen Kotkan korispelistä.”

“Joo.”

“Tsekkaa se kunnolla.”

“Mitä siitä. Kotkassa taas rahat loppu. Sähkölaskut maksamatta.”

“Älä vitsaile. Iso juttu.”

“Miten niin?”

“Katajan takamies ja älypallo.”

Virta yritti kysyä tarkemmin, mutta puhelin suljettiin. Numero ei näkynyt. Jotain tuttua äänessä oli…

 

Virta keitti lisää kahvia. Omituista. Kaksi yllättävää puhelua. Älypallo liittyi molempiin.

Virta naputteli pöydän pintaa, tuumaili ja tarttui puhelimeen. Pentti Ahtaajan ääni oli melkoisen tummaa paahtoa, joten hän oli ehtinyt illalla kantapubiinsa.

“Kerro illan matsista lisää”, Virta sanoi ilman lämmittelyjä. Ahtaaja kävi illan tapahtumat uudelleen läpi ja kertoi, että illalla pubiin levisi ihme juttuja, kun Kotkan korisväkeä valui sinne. Pelipalloa oli kuulemma etsitty kissojen ja koirien kanssa. Kuuluttajakin oli kysellyt pallosta. Mitä helvettiä yhdestä pallosta? Omituisempaa oli, että kuuluttaja oli myös kysellyt Katajan takamiehen Jonne Tolosen perään. “Jonne sinua odotetaan pukuhuoneessa.” Näistä pubissa kuhistiin. Neljännen tuopin juttuja oli jo se, että Katajan pukuhuoneeseen olisi ilmestynyt jossain vaiheessa Loimaan Vallu Mäläskäinen täydessä peliasussa, vaikka sillä piti olla peli Tampereella.

Ahtaaja kertoi vielä, että poliisikin oli poikennut pubissa. Jutellut muutaman koriskundin kanssa, mutta lähtenyt sitten eteenpäin. Virta kiitteli ja pyysi pitämään hänet ajan tasalla. Pienessä kaupungissa riitti nyt kuhinaa.

Leini, poliisit, kadonnut pelaaja, Virta mietiskeli. Hän päätti soittaa päätoimittaja Purolalle. Virta halusi juttuun rikostoimittajan ja aluetoimitusten apua. Purola oli enemmän lentopallomiehiä, mutta kyllä hän tästä jutusta innostuisi.

Kun Virta oli tehnyt viimeisen älypallojutun, Purola oli kysellyt pallosta aidosti kiinnostuneena Pasilan kahvilassa. Virran mieleen oli jäänyt Purolan toimittajille tyypillinen kyyninen kommentti. “Kyllä älypallolle käyttöä koripallossa on. Edes jotain älyä siihenkin peliin. Ennen sentään oli kunnon syvää serbialaistyyppistä sentteripeliä ja kunnon korinaluspainia. Nyt vaan juoksennellaan kuin pässit narussa edes takaisin kolmen pisteen viivaa ja heitetään viimeisellä sekunnilla hätäinen kolmonen kulmasta.”

Virta sai Purolan nopeasti kiinni. Purola kuunteli tarkkaan. Sanoi soittavansa kohta takaisin. Vartin päästä puhelin soi.

Purola kertoi, että Kotkan ja Joensuun aluetoimitukset ovatkin jo jutun päällä. Molemmat ovat tehneet aiheesta aamuun paikalliset sähkeet ja radiouutisen. “Soita rikostoimittaja Silja Unkulalle. Silja saa tonkia poliiseja, pidä sinä urheilupuoli, jakakaa työt myös aluetoimitusten kanssa”, Purola käskytti. “Tässä voi olla jotain isompaa.”

Virta soitti Siljalle, joka lupasi olla poliisiin yhteydessä ja tsekata huhun kadonneesta pelaajasta. Virta kaiveli arkistosta älypallojuttuja ja tietoja Brain-Ballista sekä perustajakolmikosta. Virta löysi koneeltaan myös muutaman kuvan Kisahallista.

Brain-Ballin omistajat Simo Heino, Kari Olenius ja Pekka Holtari katsoivat kameraan itsevarmoina. Omituista oli heidän seurassaan olleiden miesten käytös. Toinen oli painanut päänsä alas ja nostanut käden otsalleen. Hänen kasvonsa eivät erottuneet. Toinenkin oli kääntänyt kasvonsa sivuun. Selvästi ulkomaalaistaustaisia miehiä.

 

Virta yritti tavoitella Heinoa, Oleniusta ja Holtaria, mutta kukaan ei vastannut. Toimistolta vastasi kirkasääninen assistentti ja lupasi ottaa soittopyynnön. Virta soitteli uudelleen Katajan ja Kotkan valmentajille, ottelun tuomareille ja parille tutulle koristyypille Kotkaan. Mitään uutta ei ilmennyt.

Parin tunnin päästä Silja soitti. Joensuun poliisi oli kertonut, että Jonne Tolosesta oli tehty katoamisilmoitus. Hän ei todellakaan ollut lähtenyt joukkueen mukana Kotkasta, vaikka joensuulaiset olivat häntä pari tuntia odotelleet ja etsineet. Tolosen puhelin oli mykkä.

Silja kertoi, että Joensuun aluetoimituksen toimittaja oli käynyt Tolosen kotona. Oven avasi itkuinen tyttöystävä, joka oli tehnyt katoamisilmoituksen. “Kyllä Jonne joskus saunailtojen jälkeen on vähän viipynyt, mutta koskaan ei ole tapahtunut mitään tällaista”, nuori nainen nyyhkytti. Jonnesta ei ollut kuulunut mitään.

Yle teki uutisen takamiehen katoamisesta. Uutisessa oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia ja vedottiin yleisövihjeisiin. Kohta iltapäivälehdet repivät isommat uutiset “Kotkan mysteeriottelusta”. Mitään uutta tietoa uutisissa ei ollut.

Silja kertoi vielä, että jutun ympärillä hääräsi omituinen porukka Tampereen suunnasta. Poliisi oli heidän toiminnastaan jo närkästynyt, vaikka ryhmän vetäjä Saija Leini olikin entinen poliisi. Virta kertoi Leinin aamuisesta soitosta. Olikohan liiton yliaktiivinen toimitusjohtaja Aki Koivuvuono taas lähtenyt sooloilemaan väärälle pelikentälle?

 

Keväinen räntäsade valui viiden miehen niskaan, jotka kävelivät Munkkiniemen Laajalahdentiellä yhteiskoulun suunnasta kohti läheistä ravitsemusliikettä. Torpan Poikien valmennus- ja vähän muukin johto oli menossa divariottelun jälkeiseen palaveriin.

Yläkerrassa oli vain muutamassa pöydässä väkeä. Katsomosta oli jonkin verran valunut porukkaa alakerran pubiin.

Niukka voitto Oulusta oli äkkiä käyty läpi. Oulu ei oikein innosta, ei pelaajia eikä katsojia. ToPo:n penkkikin oli poikkeuksellisesti ottanut vain kaksi tekua.

Puhe kääntyi vuorokauden takaiseen Kotka-Kataja -otteluun. Pöydässä spekuloitiin, mitä ottelussa oli tapahtunut ja minne Jonne Tolonen oli kadonnut. Puhelimia selailtiin, mutta aiheesta ei ollut mitään uutta tietoa.

Jonnea analysoitiin pelaajana ja ihmisenä. Kukaan häntä ei kovin hyvin tuntenut. “Eikö sillä ollut takanaan jotain ihme opintoja”, joku muisti.

Joukkueen GM Tomi Muhonen kertoi saaneensa päivällä oudon puhelun. “Se korismuija ja ex-poliisi Leini oli soittanut hänelle ja tivannut, oliko ToPo testannut Brain-Ballin älypalloa.” Muhonen sanoi kieltäneensä, sillä muutaman viikon takaisesta testistä oli kirjoitettu vaitiolosopimus. Älypalloa oli käytetty yhdessä peliharjoituksessa. Sali oli suljettu ulkopuolisilta. Pari vartiointiliikkeen miestä oli passissa ja ikkunat oli peitetty. Paikalla oli tusina Brain-Ballin porukkaa, jotka asensivat kymmenkunta videokameraa ja puolenkymmentä päätettä ympäri salia. Brain-Ballin omistajista Pekka Holtari oli ollut paikalla. Olihan hän ToPo:n kasvatti ja tuttu mies.

Tunnin peliharjoitus meni hyvin. Brain-Ballin väki vaikutti tyytyväiseltä purkaesaan laitteita. Pelaajat sanoivat, että eivät he huomanneet mitään eroa normaaliin palloon. Vielä lähtiessään Holtari vannotti, että ei sitten sanaakaan. ToPo sai alati tyhjänä ammottavaan kassaansa Brain-Ballilta kelpo korvauksen, joten Muhonen vakuutti ikuista vaikenemista.

Muhonen ihmetteli, mistä Leini oli kuullut harjoituksesta. Ja miksi yleensä kyseli, vaikka Brain-Ballin ympärillä oli nyt toki aika paljon kuhinaa. Tai ehkä se vain kokeili, kun tiesi Holtarin ToPo-taustasta.

 

Joukkueen valmentaja Pekkarinen oli kuunnellut Muhosen juttua, madalsi ääntään ja sanoi. “Katsokaa tuonne nurkkapöytään.” Valmennustiimiin kuuluva Make Ruoste käänsi päätään ja totesi: “Kolme ihan kelpo kissaa. Mitä niistä?”

“Eikös tuo keskimmäinen ole Leini”, Pekkarinen sanoi. Leidit olivat huomanneet miesten kääntyilevät päät ja nostivat hymyillen lasejaan, joista kahdessa oli lonkeroa ja yhdessä valkoviiniä. Leini oli asettunut niin, että näki yläkertaan tuovat kierreportaat.

Pekkarinen mutusteli lämmintä voileipäänsä ja mietti. Hän oli siviiliammatiltaan tuomari Helsingin käräjäoikeudessa. Hän oli ollut eilen päivystysvuorossa puoleen yöhön. Poliisilta oli tullut vähän ennen vuoron päättymistä telekuuntelupyyntö. Pekkarinen oli bongannut viisi tuttua nimeä: Jonne Tolonen, Vallu Mäläskäinen, Simo Heino, Kari Olenius, Pekka Holtari ja sitten kaksi tuntematonta ulkomaalaista nimeä. No, skoudet saivat, mitä skoudet halusivat.

Nyt pöytää lähestyi Ylen toimittaja Jouni Virta. Varmaankin iltavuoro oli päättynyt ja Munkassa asuva Virta oli tullut iltaoluelle. Pyysi ja sai luvan istua pöytään. Virralta kyseltiin lisää Kotkan tapahtumista, mutta ei hän ainakaan kertonut sen enempää, mitä uutisissa oli ollut. Virta vilkaisi peremmälle ja hämmästyi.

“Kas Saija Leini. Mitäs Tampereen likka täällä tekee? Soitti mulle aamulla ja kyseli Brain-Ballista.”

“Ai sullekin”, Muhonen älähti.

Virta kiinnostui ja ryhtyi kyselemään. Punehtunut Muhonen kierteli ja vastaili niitä näitä. Virta piti jutun älypallossa ja sen mahdollisuuksissa. ToPo:n valmennustiimi vastaili ympäripyöreästi. Virta vähän kurtisteli kulmiaan.

 

Make Ruoste oli piipahtanut vessassa. Hän tuli pöytään olkansa yli vilkuillen ja ihmetellen.

“Kun tulin ulos vessasta, melkein törmäsin viiteen heppuun, jotka olivat menossa peräkabinettiin. Yksi oli Holtarin Pekka, mutta se käänsi päänsä eikä morjestanut. On tainnut kusi nousta päähän. Yksi näytti ulkomaalaiselta. Muita en tunnistanut, mutta siinä yhdessä hupparipäisessä kaverissa oli jotain tuttua, vaikka hänet huonosti näinkin”, Ruoste selosti ja jäi mietteliääksi.

“Näyttäkää sen Jonne Tolosen kuvaa”, Ruoste pyysi hetken kuluttua. Miehet kumartuivat vaiteliaina selaamaan kännyköitään päät yhdessä. Peräpöydästä Seija Leini seurasi topolaisten kännykkähartautta tarkkana.

Osa 5

Säkkijärven polkka pärähtää soimaan Nokian kommunikaattorissa Taipalsaarella sijaitsevalla huvilalla. Puhelin nousee terassipöydältä ja matkalla korvalle kopsahtaa vastaajan silinteriin.

”No mitä nyt poika?”, Maki Rutunen kysyy.

”Miksi Saija Leini pyys miulta siun numeroa?” pelokas nuoren miehen ääni langan toisessa päässä vastaa.

”Nyt myö tehää kuule sillee, et anna mie hoidan tän!” päättäväinen Rutunen lopettaa puhelun.

Rutunen ja Leini ovat toisilleen tuttuja 80-luvun loppupuolelta. Kaksikko oli tavannut toisensa ensimmäisen kerran Santalahden leirintäalueella kivenheiton päästä Kymen Golfin klubitalolta. Villiksi mennyt ilta oli päätynyt yhteiseen matkaan samalle mökille.

Asiasta ei tiennyt kaksikon lisäksi muu kuin aamugolfille kameransa kanssa matkannut hovikuvaaja Vai Silakka, joka oli saanut ikuistettua nuorten kikattavaisten soidinmenoja uudenkarhealla Nikonillaan. Herrasmiehenä Silakka ei koskaan näyttänyt kuvia kellekään.

Kerran Lappeenrannan urheilutalolla oli käydä vahinko. Rutusen toimiston ja miestenhuoneen ovet olivat vierekkäin. Rutunen oli kerran tarvinnut omaa rauhaansa apuvalmentajansa kanssa, joten hän oli heittänyt siivoushuoneen kärryt käytävälle ja siitä lähtien hänellä on ollut oma työhuone.

Mestaruusviirit hallin katossa takasivat sen, että harva uskalsi sanoa Rutuselle mitään vastaan. Tai jos uskalsivat, Rutunen pisti välit poikki.

Silakka eksyi väärästä ovesta sisään ja oli talloa Rutusen silinterin, josta meinasi nousta kamala kalapaliikki. Silakka oli valmis jo jälkipyykeissä julkaisemaan kuvan Koripallo.comissa, mutta hän leppyi ja piti tiedon itsellään.

 

Tekstiviesti ilmestyy Kassi Kuovin banaanipuhelimen ruutuun. Kuovi avaa puhelimen, jossa on ytimekäs viesti Rutuselta: ”Nyt äkkiä toimistoon!”

Kuovin pleikkahetki Willy Oneriverin ja Taakka Kulhon kanssa keskeytyy pomon viestiin ja viininpunainen Honda Jazz sinkoaa kohti urheilutaloa niin kovaa kuin kakkosvaihteella pääsee Kapasiteettiyksikön pyöriessä cd-soittimessa.

Rutunen istuu selkä kohti ovea, kun Kuovi avaa toimiston oven. Huone on niin pieni, ettei Rutunen pysty kääntymään. Sen takia hän on asentanut pelin tietokoneruutunsa taakse, että hän pystyy katsomaan kulloistakin vierastansa.

”Mikä hätänä?” Kuovi kysyy.

”Muistat sie sen Tolosen Jonnen? Miehän yritin naarata sen tänne, mut se perkeleen vellipöksy meni johonkin Kotkaan”, Rutunen sanoo.

”Joo mie näin eilen IRC-galleriassa, että oli tehty sellainen Kadonnut: Jonne Tolonen -kanava”, Kuovi sanoo.

”Siel oli eilen pelissä käynyt jotain hämärää, halli oli mennyt pimeeksi ja kukaan ei tahdo tietä mitään. Karkkikeisari oli ollut siellä kattomassa sitä peliä, mut oli lähtenyt pois. Se oli soittanut kotimatkallaan J.A. Pöpilälle, mut ei ollut kuulemma havainnut mitään ihmeellistä”, Kuovi jatkaa.

”Älä nyt sano, että Karkkikeisari on sotkeutunut perkele tähän? Se kerran hölmöili itsensä johonkin helvetin kiekkopiireihin ja Sushijengeihin kuuluttamaan. Nykyään se syö Aki Koivuvuonon kanssa katkarapuleipiä päivittäin lounaaksi. Sillä on varmasti näppinsä pelissä tässäkin”, Rutunen ärähtää. 

”Mut eiks se Saija Leini, joka pyys siun numeroa, ole Kotkasta? Sehän käy paljon peleissä ja eiks se ole sen Reija Pellin rikostoimittajakavereita?” Kuovi kysyy.

”Tän takia mie halusin siut tähän miu kaveriksi! Hyvä Kassi!” Rutunen iloitsee.

 

Kuovin matkatessa pukukoppiin yllätys on suuri. Irvistys-lehden valokuvaajat ovat vallanneet pukuhuoneen. Alastomat pelaajat vilisevät Kuovin silmissä salamavalon vilkkuessa.

Kuovi kääntyy välittömästi ovelta pois ja kuulee Rutusen puhuvan puhelimessa.

”Kenes tyttöi siellä on? Onko siellä Sahalahden Seija?”

Tulee hetken hiljaisuus. Kuovi jää kuuntelemaan, mitä Rutunen seuraavaksi sanoo.

”Väitätkö, että minä olisin muka ollut eilen Kotkassa? On meillä muillakin Auto-Sanin teippauksilla olevia Namika-autoja. Olin kotona koko eilisen, katsoin viime vuoden mestaruusjuhlia nauhalta ja etsin ensi kaudeksi uusia pelaajia.”

Samaan aikaan Urheilutalon rappusia astelee joukkueen tähtipelaaja, Kasi Riiheläinen. Naurun röhötystä ei kuitenkaan kuulu.

Riiheläinen törmää käytävällä joukkueen fysiikkavalmentajaan Pate Keltaiseen.

”Muut jätkät on jo kopissa kuvauksissa, Liina Hulppea odottaa sinuakin. Missäs sinä oot ollut?” Keltainen kysyy.

”Olin eilen Timpan kanssa Kankaantaan Kisan saunaillassa. Verestettiin Kampilaisen kanssa vanhoja ja sitten lähdin Ceidin ja Ratlandin kanssa mopoilla käymään Kotkassa…”, Riiheläinen vastaa.

Muistaako Riiheläinen väärin? Pätkiikö hänen muistinsa? Vai salaileeko hän?

Olikohan se kulkuväline Kotkaan sittenkin se auto, jossa oli Auto-Sanin teippaukset?

Osa 6

”Saija, ei tässä ole mitään järkeä! Nimiä on aivan liikaa ja paikat loikkivat miten sattuu!” huusivat Teija Taimi ja Saaga Sadrateigen yhteen ääneen Skypessä.

Saija Leinin ajatus ei oikein kulkenut, koska hän oli jäänyt edellisiltana tarkkailemaan tilannetta valomerkkiin saakka ja missannut aamulla kokonaan Kalastajatorpan aamiaisen: ”Mitä oikein tarkoitatte? Selittäkää tarkemmin.”

Teija jatkoi selitystään: ”Analysoimme uudestaan sitä eteläamerikkaisten miesten jäljittämiseen liittyvää dataa. Näyttää siltä, että EffortStewardess-palvelu tuottaa jatkuvasti liikaa havaintoja ja havaintojen sijainnit ovat keskenään ristiiriitaisia. Kaikkihan tietävät, että palvelun mikromaksuihin perustuva palkitsemisjärjestelmä tuottaa aina tietyn määrän vääriä positiivisia havaintoja. Syy tähän ovat käyttäjät, jotka haluavat saada palkkionsa, vaikka eivät olisikaan oikeasti nähneet mitään. Kaikesta huolimatta tällä kertaa aineisto on poikkeuksellisen runsasta ja käyttäjiä on nyt yli 5000! Aineisto ei myöskään mitenkään vastaa Suomen väestöjakaumaa eli havaintojen lukumäärät ovat keskittyneet epäilyttävällä tavalla. Järjestelmästä löytyy käyttäjiä, joiden käyttäjätunnukset päättyvät pitkiin numerosarjoihin. Lisäksi samat käyttäjät tuntuvat tekevän havaintoja samanaikaisesti eri puolilla Suomea.”

Leini ei vieläkään ymmärtänyt: ”Mitä te oikein tarkoitatte?”

Saaga puhui hitaammin artikuloi selvästi: ”Joku on tarkoituksella sotkenut aineiston. Joko junioreille on maksettu lisäkorvauksia vääristä havainnoista tai sitten systeemiin on luotu botteja tuottamaan vääriä havaintoja pitkistä eteläamerikkalaisista miehistä.”

”Selittäkää tarkemmin.”

”Siihen vaaditaan merkittävää tietoteknistä osaamista, mutta joku tai jotkut ovat onnistuneet tunkeutumaan järjestelmään ja synnyttämään sankan savuverhon”, Saaga selvensi.

Teija avasi heidän päättelyään: ”Uskoaksemme viiksimiehet Joensuussa olivat harhautus – ei siellä ollut kuin korkeintaan pari romania Prismassa. Joensuuhun keinotekoisesti lisätty piikki peitti alleen multimodaalisen aineiston sisältämän todellisen signaalin. Meidän piti tehdä paljon käsityötä datan putsaamiseksi ennen kuin saimme signaalin kaivettua esille. Poistimme datasta epäillyt botit ja suljimme pois poikkeavat havainnot suurimman uskottavuuden menetelmällä. Nyt uusi estimaattimme keskittyy Helsinkiin, akselille Munkkiniemi-Jätkäsaari. Puhdistettuun dataan sovitettujen trajektorien perusteella eteläamerikkalaisia miehiä on kaksi ja toinen heistä on pidempi, toinen lyhyempi.”

Mielenkiintoista. Joku tietokonevelho halusi siis heidän pysyvän mahdollisimman kaukana Etelä-Helsingistä ja oli valmis näkemään paljon vaivaa lähettääkseen heidät hukkareissulle Joensuuhun. Leiniä melkein nauratti, sillä Joensuun keikan jälkeen tiedossa olisi varmastikin ollut uusi reissu jonnekin vielä kauemmas.

Brain-Ball, älypallo ja ehkä myös ToPo kiinnostivat Leiniä entistäkin enemmän. Koko älykoripallon idea vaikutti epäilyttävältä ja ToPon GM Muhonen ei selvästi ollut täysin vilpitön heidän puhuessaan puhelimessa, mutta ennen kuin hän oli valmis ehdottamaan jatkotoimenpiteitä, hänen oli koottavat hetki ajatuksiaan. Leini kiitti Teijaa ja Saagaa ja istahti alas hotellihuoneensa sängylle.

Hän oli juuri ummistanut hetkeksi silmänsä, kun kännykkä alkoi surista yöpöydällä. Tuntematon numero.

”Terve Seija! Se on Reijo Kipponen tässä. Tiimiläisesi pyysi eilen soittamaan sulle Mäläskäisestä.”

Leini oli aiemmin antanut Saagalle tehtäväksi selvittää Mäläskäisen taustoja ja Loimaan Bisonsin entinen valmentaja Kipponen oli varmastikin vaikuttanut hyvältä lähtökohdalta, vaikka ei enää valmentanutkaan Mäläskäistä. He olivat tehneet vuosikaudet yhteistyötä Loimaalla ja Kipponen, jos joku, tietäisi Mäläskäisen tilanteesta ennen Karhuvuoren urheilutalon tapahtumia.

”Moro Reijo! Mitäs tietoa sinulta löytyy?”

”En tiedä, oletko pannut merkille Mäläskäisen loukkaantumishistoriaa. Hän on viime vuosina missannut otteluita aina silloin tällöin ja syyksi on ilmoitettu lievät, mutta toistuvat, takareisivammat.”

Kipposen vakavasta äänestä kuuli heti, että tämä ei pitänyt alkuunkaan paikkaansa.

”Tästä ei ole julkisuudessa puhuttu, joten soitin suoraan sinulle, mutta Mäläskäisellä on ollut viime vuosina hieman ongelmia. Hän tuota, miten sen nyt sanoisi. Hän aina välillä vähän ikään kuin… hämmentyy.”

”Hämmentyy? Mitä tarkoitat?”

”Ei se ole vakavaa, mutta välillä hämmentyessään hän tekee kaikenlaista. Hänet on löydetty useampia kertoja aivan vääristä pukukopeista, aivan väärillä paikkakunnilla. Pelikamat päällä ja umpihiessä. Katse harhailee ja puheesta ei oikein saa selvää. Tuntuu olevan hirveä hinku pelaamaan korista tai jotain.”

Leini puisteli päätään ihmeissään: ”Tuohan kuulostaa todella erikoiselta!”

”Ei tuo vielä mitään. Kuulisitpa, mitä seuraa, kun pahimmissa kohtauksissa hän ei edes löydä pukukoppia ja ajautuu äänityskoppiin nauhoittamaan. Silloin vastuu on todellakin kuulijalla.”

”No huhhuh.”

”Mutta kuten sanottua, ei se ole sen vakavampaa. Kohtaus menee yleensä päivässä-parissa ohi, minkä jälkeen kaikki on kuin ennenkin. Ajattelin nyt kuitenkin soittaa, ettette vain syyttäisi Vallua mistään ja ettei tämäkin juttu päätyisi otsikoihin.”

Leini kiitti Kipposta ja sulki puhelimen. Vanhatalo saisi vielä soitella pari puhelua ja varmistaa coach Kipposen puheet, mutta tällä hetkellä vaikutti siltä, että Mäläskäiseen liittyvä tutkintahaara pitäisi asettaa ainakin toistaiseksi taka-alalle.

Leini haki vessasta vesilasin ja huuhteli sillä alas pari särkylääkettä. Hän istui alas ja käynnisti uuden Skype-session. Merkkiäänet plopsahtelivat koko tiimin liittyessä yksitellen sessioon ja Leini alkoi välittömästi jakaa tiimilleen uusia tehtäviä: ”Mäläskäinen vaikuttaa umpikujalta. Meidän on keskityttävä niihin Brain-Ballin tyyppeihin ja Toloseen. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi laittaa mitään ylimääräistä koripalloon? Mitä on tapahtunut Toloselle tilastoille? Mikä ihmeen Korisliiga-pelaaja opiskelee sekä arkeologiaa että kauppatieteitä? Miten hänen vaihto-oppilasvuotensa Argentiinassa liittyy näihin kahteen brasilialaiseen?”

Skypessä tuli hiljaista.

Julle Viivanen rykäisi varovasti ja sanoi: ”Saija, etkö ole nähnyt uutisia? Jonne Tolonen on löydetty. Tai se, mitä hänestä oli jäljellä. Hänet oli kuulemma jouduttu tunnistamaan pelinumerosta.”

Osa 7

Saija Leini oli joutunut hyödyntämään kaksi vanhaa kiitollisuudenvelkaa, soittamaan yhdelle entiselle poikaystävälle jonka olisi paljon mieluummin unohtanut ja kuuntelemaan toista tuntia kiinnostusta teeskennellen omahyväisen helsinkiläisen käräjätuomarin aviollisia ongelmia ennen kuin oli saanut liimatuksi kasaan summittaisen kuvan siitä, mitä Jätkäsaaressa oli tapahtunut.

Kaikki oli ollut niin paljon helpompaa silloin, kun oli vielä ollut virkamerkki taskussa, Saija Leini ajatteli.

Onneksi naisen parhaat aseet eli mielistely ja tyhmäksi tekeytyminen olivat toimineet jälleen hyvin niin kuin ne toimivat miehiin melkein aina. Ja erityisen hyvin ne tuntuivat toimivan poliiseihin, sillä Saija Leinin entisistä työtovereista moni oli aika perinteinen suomalainen mies hyvässä, mutta myös pahassa. Siksi he olivat Saila Leinin bravuurinumeroille yhtä vastuskykyisiä kuin ihmiskunta koronavirukselle.

Mutta se kaikki oli ollut sen arvoista. Saija Leini ymmärsi, että vähäpätöisen tuntuisena alkaneesta katoamistapauksesta oli kasvamassa ainutlaatuinen tapahtumaketju koko suomalaisessa rikoshistoriassa.

Rakennusmiehet olivat aluksi luulleet hiekkakentän keskellä erottunutta tummaa hahmoa vaatekasaksi. Joku sekakäyttäjä oli vain käynyt penkomassa UFF:n keräysastiaa ja dumpannut ylimääräiset tekstiilit tontille, jolle oli kahdessa vuodessa nousemassa Etelän risti, yksi eteläisen Helsingin tasokkaimmin varustelluista asuinpilvenpiirtäjistä houkuttelemaan entisiä formulatähtiä, NHL-kiekkoilijoita ja muita joutilaita monimiljonäärejä, joita pormestari Max Friberg himoitsi pääkaupungin verokertymää kartuttamaan.

Valutyötä oli ehditty tehdä jo toista tuntia, kun yksi rakennusmiehistä, virolainen timpuri Tomas Marjamaa (Saija Leini tarkasti nimen muistiinpanoistaan) oli alkanut ajatella, että vaatemytyssä oli jotain luonnotonta ja mennyt katsomaan sitä lähempää.

”Jyrän alle”, Saija Leini luki koukeroisia muistiinpanojaan puhelinkeskustelusta paikalle ensin ehtineen vanhemman konstaapelin kanssa. Tarkkaan ottaen Leinin poliisikoulututtu oli tainnut kyllä kuvailla tilannetta tähän tapaan: ”V&%#u, se jätkä oli litteä kuin se olisi lanattu viiden tonnin maantiejyrällä!”, mutta Leini oli poiminut vuodatuksesta pelkät avainsanat.

Vainaja oli siirretty Ruskeasuon oikeuslääketieteen laitokselle tarkempia tutkimuksia varten, mutta ruumiin rakenteen (mitä siitä nyt voitiin päätellä) ja totta kai myös pelipaidan numeron valossa vaikutti todennäköiseltä, että se kuului kadonneelle koripalloilija Jonne Toloselle.

Lisäksi tontilta oli löytynyt pahasti rikkoutunut tumma kännykkä, joka saattoi liittyä tapaukseen tai sitten ei. Joka tapauksessa kännykkä oli nyt toimitettu Tikkurilaan, mikä tarkoitti sitä, että seuraavaksi Saija Leini joutuisi kaivamaan kännykästään vanhojen KRP-tuttujensa yhteystiedot, siis niiden, jotka olisivat sen lonkerojutun jälkeen vielä valmiita vastaamaan hänen puheluihinsa

Saija Leini avasi Mörkö-kissalle de luxe -tason lohihyytelön ja pusersi jääkaapista löytyneestä hanaviinipakkauksesta viimeiset roseen jämät viinilasiin. Sitten hän istuutui sohvalle käymään muistiinpanojaan läpi, alleviivasi joitain sanoja, ympyröi toisia ja piirteli sinne tänne suuria kysymysmerkkejä. Lopulta Leini kirjoitti erilliselle paperille kolme kysymystä:

1. Oliko vainaja Tolonen (vai haluttiinko meidän uskovan, että hän oli T.?!)

2. Miten vainaja oli joutunut kentälle?

3. Miksei vainajalla ollut kenkiä?

Saija Leini poimi puhelimensa ja mietti, voisiko vielä kasvattaa ennestäänkin mittavaa velkasaldoaan Ruskeasuon lihanleikkaajalle ja selasi samalla koneellisesti läpi Eliittipartneri-sivun hänelle tarjoamia toinen toistaan satumaisempia elämänkumppanitarjokkaita. Hän oli juuri päässyt ”Harmaantuneeseen Humanistiin”, joka kehui katselleensa elämänmenoa ”vähän Atlantin toiseltakin puolelta”, kun puhelimen viestipalvelusta kuului tuttu kilahdus. Nainen sipaisi näkyviin uudet viestit. Viestikentässä oli tummaviiksinen naurava emojinaama ja teksti:

”Now we know. White boys cant fly. Can you?”

Osa 8

Puhelin lensi säikähdyksestä kaaressa lattialle ja kylmät väreet kiipesivät pitkin Leinin selkää. Poliisin leivissä uhkaukset olivat arkipäivää, mutta tämä tuntui tulevan liian läheltä. Leini painautui yhä syvemmälle muhkean sohvansa uumeniin ja tunsi sydämensä tykytykset kaikkialla kehossaan. ”Can you? ..you” Sydän jyskytti edelleen, mutta yhtäkkiä hän ponnahti ylös sohvalta, innostuksen kipinä syttyi Leinin sisällä kun hän oivalsi: ”Nyt ollaan oikeilla jäljillä!”. Suora yhteydenotto hänelle heti Tolosen kuoleman jälkeen ei voi tarkoittaa muuta kuin sitä, että hänen tiiminsä tonkii oikeasta paikasta. Leini oli täysin varma, että viestin lähettäjä on Karhuvuoren pukukoppikäytävällä häntä vastaan tullut etelä-amerikkalainen mies. Viesti olisi saatava jäjitettyä välittömästi. Se vaan ei ilman poliisin apua onnistu aivan helposti ja saattaa siltikin olla vesiperä, jos asialla on vähänkään ammattimaisempi porukka. Leini kokosi ajatuksiaan ja nosti puhelimen lattialta. Hän tuijotti viestiä ja luki sen vielä uudelleen. ”Fly”. Mutta poliisikoulututtu oli juuri sanonut, että Jonne oli liiskana kuin jyrän alle jäänyt. Ei lentämisestä ja putoamisesta tulisi sellaista jälkeä. Oliko Jonne ensin pudotettu alas ja sen jälkeen vielä liiskattu? Ruskeasuolle olisi saatava yhteys.

Kysymykset poukkoilivat Leinin päässä, kun hän yritti sulkea pois ylimääräisiä tekijöitä jutun ympäriltä. Mäläskäinen oli jo ulkona kuviosta, samoin Salmelainen. Jos työmaalta löytynyt ruumis todella on Jonne Tolonen, kuka hänet haluaisi pois päiviltä ja miksi? Maki Rutunen oli ollut kaukaa haettu, mutta aiheellinen epäily, sillä hän tuntui aina jotain kautta olevan selvillä harmaan alueen tapauksista ja olihan hän ollut kesällä tiiviisti yhteydessä Toloseen ja lopulta joutunut karvaasti pettymään, kun Tolonen sopimusneuvottelujen loppusuoralla jätti Rutusen kuin nallin kalliolle. Rutusen luottomies Kuovi taitaa hänkin tuntea pomonsa, sillä pienen harkinnan jälkeen Kuovi oli lopulta lähettänyt Rutusen numeron Leinille.

Pitkän ja hieman kiusallisen puhelun aikana niin Leini kuin Rutunenkin olivat ensin kaikin mahdollisin tavoin kierrelleet mainitsematta menneitä, mutta pian jo selvisi, ettei Rutusen ja Tolosen välillä ollut sen vahvempaa yhteyttä eikä yhteydenpito ollut jatkunut enää kesäkuun jälkeen kun sopimusneuvottelut olivat ohi. Rutunen vannoi, ettei kantanut kaunaa ikävästi päättyneistä neuvotteluista. Ääni kellossa olisi varmasti ollut toisenlainen, ellei Lappeenrannan peli olisi kulkenut tällä kaudella yli kaikkien odotusten Riiheläisen kantaessa joukkuetta. Riiheläinen juuri olikin koko Lappeenannan porukasta ainoa vähänkään tekemisissä Kotkan suuntaan, mutta kuuleman mukaan ottelun ilta oli herrasmiehillä sujunut aivan toisaalla Kotkansaarella eikä lähelläkään Karhuvuorta. Viininpunainen Honda Jazz Lappeenrannan joukkueen teipeillä sen sijaan odotti edelleen hakijaansa Steveco Areenan pihassa. Hallin työntekijöiden mukaan nyt jo toista viikkoa, joten Leini päätti jättää tämän joukkueen itsensä selvitettäväksi.

Puhelin kilahti uudestaan viestin merkiksi. ”Miten etenee Saija? Nyt tarvitaan vastauksia. Kataja sekä muut joukkueet alkavat hiiltymään toden teolla ja uhkaavat olla pelaamatta enää yhtäkään peliä, ellei koko sotkulle ja Jonnen kohtalolle saada selvitystä. Mies ja pallo katoavat kesken matsin ja mies löytyy kuolleena. Tää on aivan painajainen, mitä me sanotaan seuroille!? Pelit on saatava jatkumaan.” Koivuvuonon stressiin reagointi oli nyt viimeisenä Leinin mielessä, mutta viesti nosti ajatuksiin pallon. Pelipallosta ei edelleenkään kukaan ollut nähnyt pienintä vilaustakaan sitten Kotkan sähkökatkon. Jos pallo kerran oli Brain-Ballin älypallo, eikö se pitäisi pystyä jäljittämään? Mittaahan pallon tekoäly kaiken mahdollisen muunkin liikkeen ja sijainnin kentällä.

Leini jätti Koivuvuonon viestin myöhemmälle ja haki puhelimen yhteystiedoista urheilutoimittaja Virran numeron. Jostain syystä Leinin mieltä vaivasi edelleen ToPo:n ja Brain-Ball kolmikon yhteys ja Virta istui juuri iltaa ToPon johtoporukan kanssa samassa pöydässä. Ehkä Virralta saisi kaivettua jotain linkkiä näiden välille. Myös Pekka Holterin numero tulisi tarpeeseen ja se Virralta irtoaisi varmasti, jos ei muuta. Puhelu hälytti useamman kerran, ei vastausta. Leini painoi luurin kuvaa uudelleen ja tällä kertaa Virta nappasi puhelun välittömästi. Ennen kuin Leini sai suutaan auki, normaalisti niin tyyni mies puhkui jo luuriin: ”Saija, nyt on mun vuoro kysyä ja sun vuoro vastata. Ja annakin tulla kaikki, mitä oot nuuhkinu selville. Mikä rooli älypallolla on tässä Tolosen jutussa ja minkä hiton takia mun oven taakse on ilmestynyt koon 45 mustasiniset Nike PG 2,5:set, tasan samanlaiset kengät, jotka Tolosella oli jalassa matsissa Karhuvuoressa?!”

- - -

”Pekka, Pekka! Ei tän nyt jumankauta näin pitäny mennä! Alkuun kuulosti hyvältä diililtä, mutta meno alkaa käydä ihan liian rankaks!” Simo huusi pelonsekaisena rynnätessään Korkeavuorenkatu 16:n ovista sisään uutuuttaan kimaltavaan avaraan toimistoon. Avokonttorissa tiuhaan naputtavien koodareiden päät kääntyivät ovelle päin Simoon ja samantien huoneestaan ulos astuneeseen toimiston pääjehuun Pekkaan, joka kaappasi kakkosmiehensä nopeasti kainaloon. ”Mitä nyt, rauhoitu hyvä mies”, Pekka hyssytteli matalaan ääneen taluttaen kiireenvilkkaa Simon lasiboksinsa sisään sulkien oven tiukasti perässään, jottei muu toiston väki kuulisi heitä. Kiinnostuneet katseet pälyilivät vielä sermien takaa, mutta Pekan toimistosta ei kuuluisi mitään ulkopuolelle.

Simo istui alas huoneen kauimpaan nurkkaan tummanruskealle nahkasohvalle ja veti syvään henkeä, mutta tärinä ei ottanut loppuakseen. Hän oli kauhuissaan ja alkoi sopertaa: ”Ei kenenkään pitänyt kuolla…Varsinkaan Jonnen! Ei tän näin pitänyt mennä, Pekka, missä me oikein ollaan mukana..” Pekka ei tiennyt, mitä sanoisi pitkäaikaiselle pelikaverilleen ja nykyiselle yhtiökumppanilleen, oikealle kädelleen. Toki he molemmat tiesivät, että Jonne piti saada katoamaan ennen kuin he kaikki lähtisivät omia reittejään uudelle mantereelle kokoontuakseen uudelleen Argentiinassa. Ne saamarin brassit vaan sähläsivät täysin sen Kotkan keikan ja vetivät puoleensa ihan liikaa huomiota. Jonnen oli tarkoitus ottaa pelipallo mukaan ja liueta paikalta vasta Joensuussa, jotta etsinnät pysyisivät kaukana susirajalla, mutta etelän miehillä ei ilmeisesti riittänyt luottoa päästää Jonnea pallon kanssa Joensuuhun asti. Ja nyt poliisikin oli sotkettu mukaan. Katoamisilmoitus mahtui vielä suunnitelmaan, se vanhenisi ajan kanssa, mutta kun brassit poikkesivat aamulla Pekan kotiovella ja sanoivat antavansa poliiseille sen, mitä ne etsivät, ei Pekkakaan ihan tätä kuvitellut.

”Kuunteleksä edes mua, tajuuksä et ne listi sen Tolosen! Ja joku meistä on seuraava. Missä Kari on?!” Simon ääni särkyi ja palautti Pekan ajatuksistaan takaisin Korkeavourenkadulle toimistonsa sohvalle. ”Mitä sä puhut, se on joku toinen siellä työmaalla. Vastahan Jonne oli eilen meidän kanssa kabinetissa hiomassa reissun yksityiskohtia loppuun. Se tulee hakemaan huomenna uuden passinsa ja liput Orlandon kautta Argentiinaan, niinkun sovittiin”, Pekka esitti rauhallista ja tietämätöntä niin hyvin kuin osasi, mutta ei voinut välttää ajatusta siitä, että brassit olivat alkaneet toimia omin päin ja hankkiutuneet todella eroon Jonnesta. Jonne oli elintärkeä palanen operaation siirtyessä Argentiinaan.

Osa 9

Liian moni asia on pielessä. Saija Leini ei saanut mieltään rauhoittumaan. Onko Jonne Tolonen todella kuollut vai pelataanko tässä vieläkin kovempaa leikkiä kuin kukaan osaa edes kuvitella? Mitä kaikkea liittyy kadonneen pallon tarinaan ja ennen muuta – keitä?

Saija Leini pyöritteli asioita mutta sen sijaan että palapeliin olisi muodostunut kehys, tuntui että paloja tuli kaiken aikaa lisää ja mikä pahinta: niitä puuttui. Ajatukset kulkivat spiraalimaista kehää. Askeleet johdattivat kerta toisensa jälkeen umpikujaan. Kellon lähestyä puoltayötä alkoi myös miete liian lyhyistä yöunista vaivata. Ehkä vielä kupillinen vihreää teetä, ripaus hunajaa, tippa sitruunan mehua, pari korppua ja sohvalle huovan alle.

Ajatustyön rauhoittamiseksi Saija Leini selasi Yle Areenan tarjontaa ja päätyi erään suosikkinsa Kurt Wallanderin seuraan. Mieleen nousivat monet matkat, joita hän oli tehnyt kuulujen rikostutkijoiden jäljillä. Henning Mankellin kuvausten pohjalta Ystadissa, Mariagatanilla ja rautatieaseman seudulla. Keväisen meren tuoksu, hiekkarannan dyynit, silakkaleivät, rantahuvilat - ne kaikki olivat Mankellin avulla tulleet tutuiksi. Kaipaus Skåneen iski.

Sitten Saija Leini havahtui. Miten Wallander olisi lähestynyt älypallon ongelmaa, miten Mankell olisi kirjoittanut tarinaa eteenpäin, olisiko hän osannut olla liikaa pohtimatta mahdollisten rikosten suhdetta koripalloon.

Vireys nousi. Väsymys oli tipotiessään. Hän koki pääsevänsä pois muutaman mietteen noidankehästä ja antoi ajatusten vaeltaa.

Mitä tästä kaikesta mahtaisi miettiä vanha herrasmiesetsivä Hercule Poirot, jonka aivoituksia Agatha Christie kirjasi 33 romaanin ja 56 novellin verran. Saija Leini tunsi, miten hänen vielä harmaat aivosolunsa ryhtyivät vastavallankumoukseen. Samalla mieleen nousivat muistot Lontoosta, jossa oli viettänyt lukuisia päiviä vaeltaen rikosten jäljillä. Viiltäjä Jackin murhakohteissa, Baker Streetillä Sherlock Holmesin museossa, Charterhousen aukiolla katsomassa Hercule Poirotin kuvitteellista asuintaloa Florin Courtia, tai siis Whitehaven Mansionia, kuten moni TV-sarjan kautta uskoo. Olipa James Bondin Dukes hotellin baarin Dry Maritinikin koettu.

Saija Leiniä hymyilytti kun hän muisteli miten aito Arthur Conan Doylen luoma Sherlock Holmes oli. Niin aito että lienee ainoa kuvitteellinen henkilö maailmassa, jolle on rakennettu museo, tai harvoja sellaisia, sillä toki muumit tai Disneyn hahmot muuttuvat eläviksi maailmoissaan.

Wallander jatkoi pohdintaansa TV-ruudussa ja Saija Leiniä alkoi nukuttaa. Asiat eivät pyörineet mielessä samalla tavalla muutamia tunteja aiemmin. Oli aika siirtyä vuoteeseen, makuuhuoneen mukavaa viileyteen, kevyen untuvapeiton alle.

Toisaalla tunnelmat olivat vakavat. Brain Ball -väen parissa unesta ei ollut tietoakaan. Tarkkaan valmistellut operaatiot eivät sujuneet miltään osin toivotusti. Kuluja oli kasautunut, firman julkisivu kunnossa mutta se tärkein, raha, fyrkka, fyffe, dollarit, tuntui valuvan käsistä, sulavan kuin jäätelö viisivuotiaan kädessä. Kaikki tuntui yhtä tahmealta.

Pahinta oli, että aina varma luottokumppani, sopivan johdateltava ja yksinkertainen Jouni Virta oli saattanut haistaa palaneen käryä. ”Olisi onnetonta jos hänkin rupeaisi kyselemään typeriä kysymyksiään”, kiroili Pekka Holtari ja kaatoi itselleen lasin pohjalle tilkan Kyrön mainiota tislettä. Samalla Holtari mietti, kuinka hän oli saattanut luottaa typeryksiin, joille oli antanut yhden tehtävän, yhden, eikä sekään tullut hoidettua. Samperi, olisi sanonut Petteri Petersen. Sen verran koripallohistoriaa Holtarikin osasi.

Tuuli vinkui Saija Leinin raollaan olevasta makuuhuoneen ikkunasta ja palautti hänen mieleensä Lontoon hotellien yleensä vetoiset huoneet. Joskus yksinkertaisen lasi ei eristänyt kylmyyttä lainkaan, ja jopa lumi saattoi kasautua kokolattiamatolle tilkitsemättömien ikkunoiden raoista, toki sulaen hetkessä punaisena hohkaavan patterin edessä. Niin oli myös sillä matkalla, jolla hän näki ToPo:sta tutuksi tulleen Eric Taylorin hassuttamassa vastustajiaan Crystal Palacessa. Jalkapalloa siellä on käynyt katsomassa kovin moni, koripalloa vain harva. Eikä Taylorin silloista seuraa London Towers edes enää ole.

Saija Leini päätti nousta ylös. Kahvia keittäessään hän tiesi selvemmin kuin kertaakaan, mistä lähtisi purkamaan kaikkea sitä, mitä muistikirjaan oli tarttunut. Tai oikeammin kaikkea sitä mitä siellä ei vielä ollut. Henning Mankell, Agatha Christie tai Sir Arthur Connan Doyle eivät ikinä olisi antaneet Wallanderin, Hercule Poirotin tai Sherlock Holmesin tyytyä itsestäänselvyyksiin. Ratkaisua piti osata hakea juuri sieltä, mistä sen alussa vähiten ajatteli löytyvän. Se oli yön tunteina tullut selväksi.

Saija Leini kaatoi kahvia mukiinsa ja laittoi kananmunan kiehuvaan veteen. Kuitenkin vain yhden, toisin kuin kuulu viiksekäs belgialainen, jolle päivän avaus ilman kahta millilleen saman kokoista munaa ei olisi vain kauhistus. Se olisi katastrofi. Saija Leiniä hymyilytti: myös parhaat olivat inhimillisiä kuten Poirot.

Pohtiessaan keneen ottaisi ensiksi yhteyttä Saija Leinin mieleen tuli lentoasema. Olisiko siellä joku kollega, jonka kautta saisi selvyyden kaikista, jotka pyrkivät maasta pois. Matkustajalistat sähköpostiin pyytämättä ja yllättäen eivät olisi pahitteeksi. Ainakin Brain Ball poikia pitäisi pitää silmällä, sellainen tunne oli. Niin viestivät harmaat aivosolut.

Sitten Saija Leini hätkähti. Brain Ball -poikien firman osoitteeksi oli kirjattu muistikirjaan Korkeavuorenkatu 16, jotain oli siis pahasti pielessä.

Osa 10

- Korkeavuorenkatu 16, kiitos.

- Kiitos, sanoi kuljettaja suhauttaen ässää pitkästi kuin muinaiset raitiovaunujen rahastajat.

Saija maksoi matkansa ja nousi autosta. Hän huikkasi vielä ovesta “Tässä vai?”

- Kyllä, perillä ollaan.

- Eihän tässä ole mitään?

- Ei taloa, mutta pikku puisto kumminkin.

- Oletteko varma...

- Kyllä, hyvä puistikko, pultsaritkin ovat jo kaikonneet, naurahti kuljettaja ja ajoi tiehensä.

Saija silmäili Korkeavuorenkatua etelään, Johanneksen kirkko oli numerossa 12, ja pohjoisessa seuraava talo samalla puolella olikin sitten numero 20, punatiilinen kerrostalo. Brain Ballin taloa ei ollut olemassakaan. Onko koko firmakin pelkkää ilmaa, pohti Saija silmäillessään vastapäisen Design-museon julkisivua.

 

- Anteeksi, mutta oletteko te rouva Saija Leini? Saijan viereen ilmaantui tuntematon nuorimies kuin tyhjästä.

- Leini kyllä, mutta en rouva, ehti Saija sanoa ennen tuupertumistaan Korkeavuorenkadun jalkakäytävälle.

 

Autossa tuoksui voimakkaasti. Erityisen voimakkaasti erottui kaksi tuoksua. Miesten partavesi Kouros, jonka tuoksun Saija olisi tuntenut unissaankin, niin usein se oli leijaillut KTP:n kotikatsomossakin erään sanoittajan ympärillä.

Toista tuoksua oli vaikea määritellä. Jokin ruoka se oli, kenties lihapiirakka kahdella nakilla tai sitten vielä tutumpi, nakkimuki. Ryyditettynä melko reippaalla hiellä.

- Se on Humppilan suora jo sano, sanoi toinen miehistä.

- Ei sunkas, Vorssa vasta sentään.

- Käyrääks Apen kartanolla?

- Ei kerkee ny, mää luulen pian.

- Ei mee sulle tänäpä mikkään läpi.

- Vittuilekko?

- Kyllä.

Saija istui takapenkillä puoliunessa, toinen miehistä ajoi, toinen oli pelkääjän paikalla.

- Viäräänkö toi etsivä suaraan suuliin?

- Sää ajat.

- Mutten korille, eh, nimittäin…

- Siinä mulla on varsinainen preinpolli, nauroi toinen.

Saija raotti luomiaan varovasti. Ikkunasta näkyi peltoa silmänkantamattomiin. Ja toiseen suuntaan vastaavasti silmänkantamattomiin peltoa. Autoradiosta kaikui Matti ja Teppo ja sivuikkunasta pyrki sisään sianpaskan pistävä haju. Saijan oli vaikea hengittää, mutta yskäistäkään hän ei uskaltanut.

- Ookko kuullu sen kun Matti ja Teppo tapas Armstrongin baarissa?

- Oon.

Saija havahtui hereille ja miehet huomasivat tämän.

- Nonni, rouva heräs. Pääset tapaamaan firman johtoa. He kertoo sitten miksei sun kannata ennää jatkaa tutkimuksias.

Saija nyökytteli.

Tultiin perille. Suomalaisista kaupungeista sanotaan yleensä, että ne ovat aivan mainioita kesäkaupunkeja, mutta talvella on sitten vähän ankeampaa. Loimaalla tätä melko keksittyä eroa ei huomannut juuri ollenkaan.

Auto kaarsi punamullalla maalatun suuren rakennuksen pariovista suoraan sisään. Valtavassa salissa oli katosta lattiaan oransseja palloja ja peräseinällä valokyltti BB. Koneet jyskäsivät ympäriinsä, pallot näyttivät välillä kuin meloonin puolikkailta, sitten niiden väliin lyötiin tietokone ja meloonin kannet kiinni.

- Siinä syntyy älypalloa Amerikkaan.

 

Pesäpalloa oli pelattu ikimuistoisista ajoista asti Loimijoen rannalla, mutta sitten pesäpallo oli saanut rinnalleen isommat lento- ja koripallon. Isoja vaikuttajia olivat olleet mm. pitkän uran urheilutoiminnassa tehnyt Hannu Syvälampi ja kiistelty mediapersoona Vallu Alavuori.

Huoneen ovessa oli kyltti Brain-Ball ja sen alla luki pienemmällä nimet Simo Heino, Kari Olenius ja Pekka Holtari. Siitä ovesta Saija Leini talutettiin sisään.

-Olkaa hyvä ja istukaa.

Saija istuutui vastapäätä kolmea miestä.

- Te tiedätte liikaa, Saija Leini.

- Minä en ymmärrä...

- Tiedättekö, Loimaalla savea on sen verran  paljon, että pienempiä ihmisiä ei näy. Itä-Suomesta tulleet persjalkaiset takamiehet voisi nostaa hiuksista ylös kuin turnipsit. Mutta täällä voi toimia rauhassa toisin kuin Helsingin vilskeessä.

- Minä haluaisin...

- Nyt ei ole turnipsin- eikä perunannostoloma.

- Minä...

- Teillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko kirjoitatte nimenne tähän paperiin, jossa lupaatte lopettaa Karhuvuoren selkkauksen tutkimukset tai sitten te lennätte seuraavalla BB-lennolla Buenos Aeresiin koripallojen keskellä ruumassa. Voitte valita vapaasti.

- Mutta miten Jonne Tolonen, eikö hän…

- Hänkin tiesi liikaa. Kirjoittakaa, neiti Leini, olkaa hyvä...

Osa 11

Huone oli karu ja tunkkainen. Yksi seinä oli maalattu myrkynvihreäksi, muilla seinillä repsotti epämääräinen vihreänruskea tapetti. Ikkunaa huoneessa ei ollut. Katosta roikkui himmeä varjostimeton lamppu. Saija huomasi makaavansa ruskealla kuluneella vuodesohvalla. Muuta kalustusta huoneessa ei sitten ollutkaan. Lattiaa peitti parhaat päivänsä nähnyt harmaa matto. Huoneen ovi oli suljettu. Saija mietti, mahtoiko se olla lukossa.

Takaraivossa oli selvästi erottuva kuhmu. Saija tunsi lievää päänsärkyä. Olo oli tahmea ja hutera. Hän yritti muistella mitä oli tapahtunut. Taksimatka Korkeavuorenkadulle. Isku päähän. Herääminen vieraassa autossa. Saapuminen ”älypallotehtaaseen”.

Saija muisti, että hänet ohjattiin avaraan huoneeseen, jossa kolme miestä odotti häntä. Moderni toimistotila oli tyylikkäästi sisustettu. Näkymää pehmensivät aistikkaasti sijoitellut valtavan kokoiset huonekasvit.

Tunnelma oli kuitenkin alusta alkaen kaikkea muuta kuin pehmeä. Kireänsävyistä kuulustelua, painostamista, sitten vain usvaa… ”Allekirjoittakaa, neiti Leini ”, olivat viimeiset sanat jotka hän muisti kuulleensa ennen pyörtymistään.

Jostain syystä Saijan mieleen palasi Karhuvuoren tapahtumien jälkeen käyty puhelinkeskustelu Tom Kaminskyn kanssa. Tämä kertoi keskustelleensa urheilulukion aikaisen valmentajansa Hans ”Munkki ” Ketosen kanssa Karhuvuoren tapahtumista, älypallosta, opiskeluvuosistaan. Kaminsky oli 1980-luvun puolivälissä aloittanut opiskelut Märskyssä. Koulu ei ollut maistunut. Mieli oli halannut vaihto-oppilasvuoteen Yhdysvaltoihin. Ketosella oli laajasti verkostoitunut korisystävä Keijo Suominen, jonka avustuksella Tomille löytyikin paikka New Yorkista.

Kaminsky kertoi, että Suominen on matkustellut viime vuosina ahkerasti ympäri maailmaa, myös Etelä-Amerikassa. Saijan mielessä tämä tieto yhdistyi nyt välittömästi Karhuvuoren tapahtumiin. Eteläamerikkalaisen näköisen miehen kerrottiin käyskennelleen käytävillä keskeytyneen ottelun jälkimainingeissa.
Kuin salamana kirkkaalta taivaalta Saijan mieleen välähti myös yhteys Salmelaisen, Kaminskyn, Ketosen ja nykyisen ToPo-valmentajan Pekkarisen välillä: Hesan Namika!  Niin, voisiko ToPo-taustaisilla Brain-Ball -miehillä ja Namikan entisen mafian miehillä olla yhteisiä bisneksiä…

Yhtäkkiä synkeän huoneen ovi avautui ja iso mieshahmo astui sisään. Hän katseli uupuneen oloista Saijaa ja sanoi selvällä englannin kielellä: ”I hope you have made your choice, miss Leini.”

Osa 12

Rikoskomisario Tanner pysäytti videon. Juttu oli selvä, siitä ei ollut epäilystäkään. Pirullinen kuvio.

Tanner istui työpöytänsä ääressä keskusrikospoliisin päämajassa Vantaan Jokiniemessä. Koppi oli samankokoinen kuin Sörnäisten vankilan sellit. Pöydällä oli tietokone ja sitä vastapäätä hylly lukuisine mappeineen.

Pikkusikari olisi maistunut, mutta hän oli lopettanut tavan kaksikymmentä vuotta sitten.

Tanner mietti vielä näyttöä. Ehkä tämä tarvitsi kuitenkin tunnustuksen. Hän katsoi vielä kerran Kotkan mysteeriottelun videon juuri ennen sähkökatkoa.

 

Saija Leini istui poliisivankilan kopissa oransseissa haalareissa. Yleensä krp säilytti pidätettyjä Vantaan poliisilaitoksella, mutta homeongelmien takia talo oli hylätty. Sinänsä paikalla ei ollut kiinniotetun kannalta merkitystä sillä kaikki poliisivankilat olivat samanlaisia: ahdas betoniseinäinen koppi, jossa oli pieni ikkuna katonrajassa ja betonisänky ohuella patjalla.

Edellinen vuorokausi oli mennyt sumussa. Hänet oli kolkattu Korkeavuorenkadulla ja viety Loimaalle pallotehtaalle. Isokokoinen mies oli astunut varastohuoneeseen ja kysynyt englanniksi oliko hän tehnyt valintansa. Seuraava havainto oli kirkas välähdys ja korvat lukkoon iskenyt pamahdus.

Muistikuvat mustiin pukeutuneista kypäräpäisistä miehistä olivat hajanaiset. Käskytys oli ollut kovaa. Kaiketi he olivat huutaneet poliisia ja käskeneet menemään maihin. Leini oli saanut hupun päähän ja päätynyt pakettiauton takaosaan. Sinisistä vilkuista nainen oli päätellyt sen olevan poliisimaija.

Mitä helvettiä? Poliisiaikoinaan Leini oli ollut usein kiinniottajan puolella, mutta nyt tilanne pelotti. Etenkin se, että häntä ei ollut vuorokauteen kuulusteltu. Leini tiesi mitä se merkitsi. Poliisilla ei ollut tarvetta siihen. He tiesivät kuvion muutenkin.

Koputus oli metallinen. Se syntyi kun sellin oveen naputettiin avaimella. Leini käänsi katseensa ovelle. Haalaripukuinen vartija nakkasi muovipussillisen vaatteita sisään. – Vaihda siviilit. Lähdet parinkymmenen minuutin päästä Kotkaan.

 

Rikoskomisario Tanner nautti kävellessään Karhuvuoren hallin ovista. Steveco Areena muka. Pyh, Tannerille tämä oli aina Karhuvuori – tosin vain yksi areena muiden joukossa.

Tanner astui ovesta sisään ja tervehti pitkänhuiskeaa poliisikollegaa Kotkasta. Raitanen oli ihmetellyt Tannerin outoa pyyntöä, mutta järjesti puitteet kuntoon. Rikoskomisario tarkisti vahtimestarin kopin ja sähkönjakelun pääkeskuksen. Hänen saamansa tiedot pitivät paikkansa.

Tanner asteli areenalle ja palasi hetkeksi muutaman kymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin. Miestä hymyilytti. Olihan ne aikoja ja Kotka oli aina Kotka. Muistot piti asettaa taka-alalle ja keskittyä nykyhetkeen.

Asetelma kentällä oli se, minkä Tanner oli halunnut. Parin metrin levyinen skriini – samanlevyinen joita Marttila aikanaan asetteli – oli keskiympyrässä, mutta tähän sai heijastettua tietokoneesta kuvan. Vastapäätä oli kymmenen tuolia. Yksi pöytä oli asetettu sivummalle.

Poliisipartio toi käräjätuomari Pekkarisen halliin. Tanner selitti, että tilanne olisi poikkeuksellinen, mutta tosiasiassa kyse olisi vangitsemisistunnosta. Pekkarinen saisi päättää olisiko hän samaa mieltä komisarion kanssa. Hämmentynyt tuomari suostui.

Yksitellen tuolit areenan keskellä täyttyivät. Ensimmäisenä paikan sai poliisin saattama Saija Leini. Sitten tulivat Tom Kamisky ja Pekka Salmelainen sekä Leinin tutut Helinä Soikka ja lääkäri Marja Kervola. Aki Koivuvuonolle, koripalloliiton toimitusjohtajalle oli paikkansa. Brain Ballin omistajat Simo Heino, Kari Olenius ja Pekka Holtari tuotiin käsiraudoissa.

Viimeisenä tuoliin asettui Ylen toimittaja Jouni Virta. Muitakin kiinniotettuja oli, mutta Tanner halusi saliin keskeisimmät henkilöt. Kaksi eteläamerikkalaista miestä oli napattu lentokentältä.

Leini katseli ympärilleen ja kysyi. – Missä on Vallu Mäläskäinen?

– Niuvanniemessä. Ei kuulu tähän juttuun, Tanner vastasi. Rikoskomisario ei tietenkään voinut paljastaa jo pitkään koripallopiireissä toimineen peitemiehen todellista roolia poliisissa. Takareisivammat osuivat sopiviin hetkiin ja oudot hikikohtaukset selittivät Mäläskäisen paikallaolot tilanteissa, joissa hänen ei olisi pitänyt olla.

Koripalloliiton toimitusjohtaja Koivuvuono hymähti. – Luuletsä olevasi joku Hercule Poirot?

Komisario Tanner katsahti Koivuvuonoa katseella, joka jäädytti miehen. Onneksi vain kuvainnollisesti, koska muuten Tanner olisi joutunut itse syytteeseen murhasta.

– Jotain samaa meissä on, Tanner kuittasi vinosti hymyillen.

Kaikki kymmenen tajusivat tilanteen vakavuuden. Tanner naurahti äänettä. Hän oli kuin Henrik Dettman Hospitzin kattosalin treeneissä 80-luvulla. Hallin ruhtinas. No, sitä hän oli tietysti aina ollut Karhuvuoressa, Pohitullissa ja muuallakin. Mutta nyt oli kyse vakavammasta asiasta. Murhasta.

– Onko kenelläkään jotain kerrottavaa? Tanner kysyi. – Jos nyt kertoo asioita, niin se voidaan ottaa huomioon rangaistusta lyhentävänä seikkana?

Komisario huomasi kuinka Helinä Soikka ja lääkäri Marja Kervola vilkaisivat Leinin suuntaan. Tämän pään puisto olisi voinut mennä jotain toiselta poliisilta ohi. Älykoripallokolmikko tuijotti parkettia. Niin heidän pitikin.

– Mitä mä olen tehnyt? epätoivoiselta vaikuttava Yleisradion Virta kysyi.

– Olen katsonut selostuksiasi, Tanner totesi kylmästi.

– Ymmärrän, Virta totesi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Kolme tuntia myöhemmin Kotkan poliisi saatteli yhä järkyttyneen Virran Helsingin bussiin. Tanner oli halunnut antaa toimittajalle opetuksen. Samalla Virta oli saanut toimittajanuransa kovimman skuupin.

Krp oli selvittänyt tapausta kuukausia. Mäläskäinen oli tuonut paljon tietoa, mutta Karhuvuoren tapahtumat olivat silti yllättäneet Tannerin.

– Muita tunnustajia? Tanner kysyi.

Edessä oli vain kivikasvoja Virtaa lukuun ottamatta.

– Katsotaan videota mistä kaikki tämä alkoi.

Valot hallissa hämärtyivät. Tanner painoi kannettavan välilyontiä. Kuva oli valmiiksi hidastettu.

– Hetket ennen sähkökatkoa, komisario selvensi.

Aikalisä oli päättynyt. Vierasjoukkueen pelaaja pompautti pelipalloa ennen sivurajan antamista. Siinä oli jotain vikaa. Tuomari oli samaa mieltä ja otti KTP:n penkin takana olleesta avonaisesta kassista pallon tilalle. Samalla kun sivurajasyöttö annettiin Jonne Tolonen näytti sekoavan.

Videolta näkyi viimeisenä tilanne, jossa vastustajan takamies pompautti palloa, mutta se ei noussut takaisin. Sen jälkeen sähköt katkesivat ja halli pimeni.

Tanner katsahti penkillä istuviin. – Onko jollain selitettävää?

Kaikki olivat vaiti. Tanner painoi taas tietokoneen nappia.

– Tämä video on raakamateriaalia hieman ennen tapahtumaa yhdestä kamerasta.

Fanien reaktioita tallentava kamera kuvasi yhtä katsomon sisäänkäyntiä. Saija Leinin tunnisti helposti.

– Areenan sähkökaappi on tuossa sisäänkäynnissä. Se on lukittu ja avain löytyy vahtimestarin toimistosta. Sen ovi on lukittu, mutta lukko on hallin valmistumisvuodelta 1974 eli helppo avata vaikka hiuspinnillä. Mutta mikä mielenkiintoisinta sähkökaapin avaimesta löytyi Saija Leinin sormenjälki.

– Mitä helvettiä tämä on? koripalloliiton Koivuvuono sai sanottua. Hän oli kuitenkin palkannut Leinin tekemään liitolle selvitykseen.

– Jos et halua tunnustaa osuuttasi, niin pysy vaiti, Tanner murahti Leinille.

Rikoskomisario Tanner vilkaisi pöytänsä takana istuvaa käräjätuomari Pekkarista.

– Videolta näkyy kuinka järkyttynyt Jonne Tolonen on tajutessaan, että tuomari otti pallon hänen kassistaan.

– Miksi? KTP:n valmentaja Tom Kaminsky kysyi.

Tanner hymähti. – Viimeinkin. Otin sinut ja Salmelaisen tähän sen takia. kun toivoin ainakin toisen osaavan kysyä jotain olennaista.

Rikoskomisario katsoi tuoleissaan vaikeana istuvia Saija Leinin ystäviä Helinä Soikkaa ja lääkäri Marja Kervolaa. – Teillä ei ole mitään sanottavaa? Voin muistuttaa, että tämä on murhatutkinta. Lääkäri Kervola?

– Mä kyllä…, lääkäri Mervola aloitti.

– Turpa kii, Saija Leini ärähti.

Tanner hymähti. – Ihan sama. Ehkä päädytte Hämeenlinnan naisvankilassa samaan selliin.

Kervolan ja Soikan suut loksahtivat auki.

– Teletiedot, kamerat ja silminnäkijöiden kuulustelut kertovat…, Tanner sanoi, muttei tietenkään paljastanut sitä mitä peitepelaaja Mäläskäinen oli kertonut. – … että Jonne Tolonen otti pallon itse ja pakeni hallista kaikessa pimeydessä.

Leinin rikoskumppani lääkäri Kervola oli onnistunut iskemään piikin Mäläskäiseen ennen kuin tämä sai Tolosen kiinni. Soikka oli kolmantena mukana peittelemässä toimia.

Kervolan pää putosi alas ja nainen sanoi itkuisella äänellä. – Myönnän että sekoitin kuvioita Saijan pyynnöstä, kun hän lupasi auttaa veloissani…

Tanner tiesi Kervolan ottaneen lukuisia pikavippejä talousongelmiinsa.

– … Mutta en ole tappanut ketään.

Tannerin olisi tehnyt mieli hymähtää. Hän oli viimeiset kaksikymmentä vuotta tehnyt töitä järjestäytyneen rikollisuuden parissa. Onneksi koripalloliitto ei ollut vajonnut aivan hiihtoliiton tasolle.

– Olemme seurannet kuviota siitä saakka, kun Kotkan satamaan kaksi viikkoa sitten tuli Brasiliasta kolmekymmentä koripalloa. Lähetys oli osoitettu Brain Ballille. Jos yrityksen liikevaihto on muutaman miljoonan miinuksella, niin lähetykset latinalaisesta Amerikasta kiinnostavat. Sitä paitsi on muutenkin outoa, että koripallotehdas tilaa ulkomailta palloja.

Tanner katsoi älypallofirman kolmikkoa. – Haluaako kukaan selittää?

Kaikki katsoivat edelleen parkettia.

– Voin jatkaa, rikoskomisario jatkoi. Helppoa murtaa kuin KTP:n puolustus aikanaan. Tulliselvitykset, yritysten tausta ja teletiedot todistivat tapahtumat. Hän näytti asiakirjoja tuomari Pekkariselle.

Tanner jatkoi kapellimestarina, jollainen hän oli ollut aina ollut niin Helsingin Urheilutalolla, Kisahallissa ja taas kerran Karhuvuoressa.

– Kilpailu alalla maailmassa on kovaa, eikä Brain Ball ole edes ainoa yritys alalla Suomessa. Brain Ballin idea oli hyvä, mutta kehitystyö söi varoja. Kuten videolta näitte, peliin otettu pallo ei pompannut. Miksi ei? Etelä-Amerikasta tuotujen pallojen sisällä oli ilman sijaan kokaiinia.

– Ei pidä paikkaansa, Brain Ballin Simo Heino sanoi ja muut yrittivät vakuutella samaa.

Tanner näytti videota Loimaan tehtaalla tehdystä takavarikosta. Kokakoripalloja oli kolmisenkymmentä.

Tuomari käänsi katseensa muistiinpanoihin ja kysyi. – Kuka murhasi Jonne Tolosen?

– Mä kerron…, Tanner ehti aloittaa, mutta Pekka Holtari, yksi omistajista, keskeytti.

– Helvetti, en nyt jaksa tätä hevonpaskaa enempää, Holtari tuhahti.

– Lopeta, Saija Leini ärähti väliin.

Rikoskomisario Tanner oli odottanut tätä.

Holtari jatkoi. – Älypallojen rahoitus loppui. Olimme niin lähellä läpimurtoa ja tarvitsimme vielä muutaman miljoonan pieniin säätöihin ohjelmistossa, mutta sijoittajien käsi kuivui. Ei saatu lainaa. Meillä oli kontaktit Etelä-Amerikkaan ja tilasimme pallolastin sieltä. Kokaiinista olisi saatu miljoonia. Sitten se meille pallotestejä tehnyt Tolonen äkkäsi kokapallot ja vohki yhden. Saija Leinin piti porukoineen jäljittää Jonne ja palauttaa pallo meille…

– Pidä pääsi kiinni, Leini ärähti.

Toinen omistaja Heino katsoi naista. – Jos olisit vaan hoitanut homman Karhuvuoressa niin kuin piti.

Lääkäri Kervola puhui osuutensa. – Mä olin Soikan kanssa katsomossa aivan siinä KTP:n penkin takana. Kun Saija sammuttaisi valot, meidän piti napata pallo. Jonne ehti ensin ja mä sohaisin vahingossa sitä tulostauluaparaattia, jolloin Tolosen tiedot katosivat.

– Jonne ei voinut jättää kokkelipalloa pukuhuoneeseen, koska Mäläskäisen huone-etsinnöistä liikkui huhua, Soikka täydensi. – Jonnea ei vaan löydetty. Hän oli ehtinyt lähteä hallista.

Tanner nyökytti päätään. Hän olisi osannut selostaa saman, mutta parempi, että tarina tuli syyllisiltä.

Brain Ballin Olenius pääsi ääneen. – Tolonen ei uskaltanut mennä kotiinsa, koska tiesi meidän etsivän häntä. Niinpä hän ei saanut vaatteitaan, vaan liikkui autolla pelitamineissaan.  Huumekaupalla voi rikastua, mutta siihen tarvitaan kontakteja ja myyntiverkosto. Tolosella ei ollut mitään, joten hän yritti myydä palloa takaisin meille.

– Näitä neuvotteluja käytiin Jätkäsaaressa. Meidän piti vaan pelotella miestä nosturissa, mutta hän lipesi nosturin korista. Se oli vahinko, Heino sanoi.

Tannerin katse Heinoon oli syyttävä. – Noinkohan?

Rikoskomisario pyöräytti videon, jossa näkyi älypallokolmikko ja Jonne Jätkäsaareen pystytetyn benjihyppy-nosturin luona. Satamissa oli aina jonkun valvontakameran kuvissa.

Heino yritti napata palloa Tolosen käsistä, mutta tämä pyöritti sitä milloin jalkojensa tai lantionsa ympäri. Lopulta kaikki nousivat ilmoihin Benji-nosturin häkissä.

Tunnelma näytti kiristyvän ilmassa. Ääntä ei kuulunut, mutta videosta näki miten miehet työnsivät Tolosen nosturin korista.  – Kun pudotitte Jonnen nosturista, niin hän piti pallosta viimeiseen saakka kiinni. Ei tullut tilastoihin menetystä edes silloin.

Tolonen tuli maahan pallonsa kanssa minuutin ennen seuruetta. Asvaltilta löytyi kokaiinia.

- Tolonen pelkäsi korkeita paikkoja. Meidän piti pelotella häntä siellä ylhäällä, Holtari sanoi. – Olenius unohti vain kiinnittää sen benjiköyden Jonnen jalkaan.

Tanner näytti Tolosen teletiedoista saadun tekstiviestin. Se oli lähetetty Holtarille. Teksti oli ytimekäs: ”Miljoona tai kerroin kytille”.

– Tolonen aikoi kiristää teitä, Tanner sanoi.

– Ei olisi kannattanut, Holtari murahti.

Tannerin ilme oli vakava, kun hän katsoi Leiniä. – Te olisitte kokeneet saman kohtalon näiden miesten käsissä. He halusivat hävittää kaikki linkit Brain Ballin ja Tolosen murhan väliltä. Tiesitte liikaa.

– Pitäisikö minun kiittää poliisia? Leini kysyi.

– Pitäisi, Tanner vastasi.

– No, kiitti vaan sitten, Leini sanoi. Oispa lonkeroa.

– Total fuck up, sanoi koripalloliiton toimitusjohtaja Koivuvuono ja katsoi Tanneriin. – Voisiko tämän pitää pois julkisuudesta?

Tanner katsoi toimittaja Jouni Virtaa. – Mitä luulet? Pysyykö poissa otsikoista?

Virta pudisti päätään. – Ei todellakaan.

– Valmentajat ja toimittaja voi mennä, Tanner sanoi. – Ja myös liiton toimitusjohtaja.

Rikoskomisario Tanner katsoi käräjätuomari Pekkarista. – Muut vangittaneen?

Pekkarinen kaivoi povitaskustaan nuijan ja kolautti sillä pöytään. – Kyllä. Miehiä epäillään murhasta ja törkeästä huumerikoksesta. Naisia vain törkeästä huumerikoksesta.

Karhuvuoren kaiuttimista alkoi soida kappale, jota ei koskaan aiemmin ollut soitettu Karhuvuoressa: Village Peoplen YMCA. Tiskijukan pöydän takaa tuttu kotkalaispoliisi Raitanen vilkutti Tannerille hymyillen.

 

Loppu