Heikkinen Jouko

Syntynyt 28.9.1955. Pituus: 193 cm. Kasvattajaseura: Äänekosken Huima. Pelasi vuosina 1979–87 huikeat 168 miesten maaottelua peräkkäin.

  • 11 kautta, 296 runkosarjapeliä, keskiarvo 18,9 pistettä, parhaalla kaudella keskiarvo 30,4
  • SM-pudotuspelit: 30 ottelua, keskiarvo 14,6
  • SM-sarjassa ja -pudotuspeleissä yhteensä 6044 pistettä
  • Kaksi SM-hopeaa HoNsUssa (1989 ja 1991)
  • Yhden ottelun korkein pistemäärä 49
  • SM-sarjan tarkin vapaaheittäjä kaudella 1986–87, keskiarvo 85,1
  • 190 miesten maaottelua (eniten Suomessa), 1739 pistettä, keskiarvo 9,2
  • 5 A-nuorten maaottelua, keskiarvo 5,6

Muistoja uralta:

"Äänekoskella koripallolla oli pitkät perinteet ja se oli vähän niin kuin kaikkien poikien laji. Jääkiekko kuoli kokonaan pois ja jalkapallo tippui maakuntasarjatasolle, ei jäänyt harrastamistani lajeista muuta vaihtoehtoa kuin koripallo.

Juniorivuosina meillä oli hyvä ja merkittävä joukkue, sillä voitimme B-junioreissa Äänekoskelle ensimmäisen Suomen mestaruuden. Siitä B-juniorijoukkueen rungosta muodostui sitten myöhemmin mestaruussarjajoukkue. Kuudesta pelaajasta neljä asui saman kadun varrella ja käytimme kovasti aikaa pallon pomputtamiseen. Erkki Kotanen oli valmentajanamme ja kannusti meitä jatkamaan lajin parissa. Joukkueemme oli toki pieni, mutta tiivis. Helsingissä finaaliottelussa taisi olla vain seitsemän pelaajaa mukana.

Markku Rannan tulo miesten edustusjoukkueen päävalmentajaksi muutti toiminnan harrastelijamaisuudesta tehokkaammaksi. Hänen harjoitusmetodinsa eivät ehkä olleet aivan sen ajan hengen mukaisia, mutta henki oli korkealla ja työmäärä huima. Harjoittelu perustui fyysiseen työntekoon. Jos taito ei riittänyt, lisäsimme vauhtia ja voimaa. Tähän kovaan pohjatyöhön perustuu mm. loukkaantumisten vähäisyys urallani. Meillä oli tehty omat harjoitusohjelmat, mutta teimme vielä niiden lisäksi paljon lisäharjoitteita, kun uskoimme määrään. Lepoa ja palautumista ei tuolloin ajateltu.

Hiskinmäellä treenasin perjantaisin jalkapallojoukkueessa ensin 1,5 tuntia, siitä suoraan Huiman kakkosjoukkueen koripalloharjoitukset ja lopuksi miesten edustusjoukkueen harjoitukset. Markku Rannalla oli loppuviikosta tapana heitättää vapaaheittotreeni lopuksi, jossa piti saada 10 peräkkäin sisään, jonka jälkeen sai lähteä. Muistan, kun joskus vielä puolen yön aikaan heitettiin salilla. Ranta nuokkui puoliunessa lippalakki päässä katsomossa ja joskus kai yritin kusettaakin määrissä, mutta hän jotenkin aina kuuli menikö sisään vai ohi. Loppujen lopuksi tuosta vaparitarkkuuskin lisääntyi merkittävästi ja osoitti, että tosissaan oltiin.

Olisikohan ollut 1974, kun nousimme ensimmäisen kerran mestaruussarjaan. Se räjäytti koripallobuumin Keski-Suomessa. Pakkasta oli lähes 30 astetta talvella ja silti hallin edessä saattoi olla parinsadan metrin jono odottamassa lippuja. Monet muissa seuroissakin pelanneet vanhemmat pelaajat muistelevat, että kipuraja korvissa Äänekosken hallilla oli aika korkea. Kotona olimmekin vahvoja, vieraissa oli vaikeampaa.

Uuteenkaupunkiin oli hankittu Heikki Tiainen ja Paavo Koskivaara. Minut värvättiin sitten maajoukkuepelaajana mukaan joukkueeseen 1970-luvun lopulla. Siellä oli vastaavanlainen tilanne kuin Äänekoskella, että pienellä paikkakunnalla lajin arvostus kasvoi ja joukkue nousi mestaruussarjaan. Tapio Stenkin oli yhtenä kautena, mutta palasi Turkuun. Minun reissuni kesti kolme vuotta Uudessakaupungissa.

Jyväskylästä oltiin yhteydessä ja kysyttiin pelaamaan HoNsU:un, joka oli silloin ykkösdivarissa. Tiedostin, että maajoukkuepelaajana oli suuri riski pelata ykkösessä. Ensimmäinen vuosi olikin pelailua. Ollessamme maajoukkueleirillä Kyproksella kannustin kovasti Pekka Markkasta ja Tommi Lankia Jyväskylään Liikuntatieteelliseen opiskelemaan Helsingin Kauppakorkean sijaan - saimmekin kovan joukkueen. Seppo Sonkeri oli tullut jo hiukan tuota ennen valmennustyötön ja tuonut pari kokenutta pelaajaa mukanaan. Kun nousimme, alkoi meillä olla kasassa varteenotettava joukkue ja olin perästäpäin hyvilläni paluusta Jyväskylään. Jyväskylässä koris olikin iso laji 1980-luvulla aina 1990-luvulle saakka, vaikka mestaruutta emme saaneetkaan parin hopealätkän sijaan.



Ensimmäinen maajoukkuereissuni suuntautui 1979 tammikuiseen Puolaan ja kylmä oli. Aamulla herätessä saattoi huoneessa olla vain muutama aste lämmintä ja pelihallissakin oli kylmä istuskella vaihtopenkillä. Ajattelin, että hyvä, kun tämä pian loppuu. Viimeisessä tai toiseksi viimeisessä pelissä pääsin muutamaksi minuutiksi kentällekin. Maajoukkueura kestikin sitten kymmenen vuotta ja valmentajia oli melkoinen joukko. Robert Petersen oli suuri ajattelija, joka näki paljon vaivaa koripallon ohessakin pelaajia kohtaan. Hänen kanssaan juteltiin monista asioista ja usein oltiin eri mieltäkin, mutta hänen kokonaisvaltainen lähestymisensä pelaajia kohtaan oli ylivertainen. Kari Liimolla oli ilmiömäinen taito näyttää pelaajille, mitä hän halusi. Liimo oli vahvan systeemipelaamisen kannattaja. Eero Saarinen oli temperamenttinen koutsi, joka toi räiskyvyyttä maajoukkueeseen ja palautti kovan työntekemisen asenteen maajoukkueeseen. Saarisen aikana kova puolustuspelaaminen oli teemana, mutta myös vastustaja pääsi aika monta kertaa heittämään vapareita teknisten johdosta. Henrik Dettmann oli käynyt Petterin koulun ja toi nykykorismaisen haastavan mallin hyökkäyspelaamiseen. Arvostan Dettmannin korisnäkemystä korkealle.

Martti Huhtamäki Koripalloliitossa puheenjohtajana tuki voimakkaasti maajoukkueleiritystä ja ilmeisesti se tekikin ison loven liiton kassaan. Pekka Litmasen tultua toiminnanjohtajaksi taloudenpito kiristyi, eikä enää leiritettykään yhtä paljoa.

Mieleenpainuva muisto maajoukkueuralta on, kun ennen Kreikka-peliä sovimme Anssi Rauramon kanssa, että kumpi on aloituksessa, ottaa Nikos Galliksen ja pysäytämme ukon. Tuommoisia pieniä elviksiä ei kauan katsella! Puolustimme Anssin kanssa vuoron perään Gallista ja hän teki 79 pistettä ottelussa (jatkoaikamatsi). Ruotsissa pelatussa ottelussa ruotsalaiset nauroivat meille. Ruotsia vastaan Gallis teki seuraavana päivänä ilman jatkoaikaa yli 50 pistettä."